Blogi

Kuluneen vuoden aikana on järjestetty mielenosoituksia ilmaston ja ympäristön suojelemiseksi. Aloitteiden takana ovat olleet varsinkin nuoret ihmiset, ja he ovat vakavissaan.

Tätä taustaa vasten ei ole niinkään hämmästyttävää, että kesäkauden, kukkeimman vuodenajan, ainoaa suurta kristillistä juhlaa vietetään Johannes Kastajan nimissä. Tämä ”huutavan ääni erämaassa” on vetäytynyt erakoksi autiomaahan. Lähemmäksi ”luontoa” kuin hän tuskin kukaan meistä voi päästä. Kamelinnahkaan puetun miehen kerrotaan asuneen luolassa ruokanaan heinäsirkat ja villihunaja. Kansa vaeltaa autiomaahan häntä kuullakseen. 

Hänen sanomansa on ankara, häntä ei todellakaan voi kuvata lempeäksi, nöyräksi tai pidättyväiseksi. Hänen liekehtivällä sanomallaan on kosmiset mittasuhteet. Kun hän kutsuu kirjanoppineita kyykäärmeen sikiöiksi, hän ei suomi niinkään heidän inhimillistä riittämättömyyttään. Tässä on kyse jostakin suuremmasta kuin ainoastaan ihmisen onnesta tai menestyksestä. Hänen liekehtivien sanansa – kuten toreillamme mieltä osoittavien nuortemme – kohteena ovat, vesi ja ilma ja kaikki, mikä elää maan päällä, ihminen mukaan lukien.

Monen mytologian mukaan ihmisen ensisijainen tehtävä maan päällä on huolehtia luomakunnasta, olla eräänlainen puutarhuri jumalten palveluksessa. Raamattu ei ole tästä poikkeus. Jumala toteaa heti alkuun ihmisen olevan ”kuin me (jumalat), jotka voimme erottaa hyvän ja pahan”. Tähän luottaen meille annettiin maa hoidettavaksemme. Me tiedämme, kuinka huonosti olemme siinä onnistuneet. Siksi ääni erämaassa huutaa meillekin: Muuttakaa mielenne.

Hän käy hyvin kaikkien niiden suojelijasta, jotka ajassamme tahtovat ottaa vastuuta yhteisestä kodistamme. 

Lars Karlsson
Artikkeli on julkaistu Kristiyhteisö lehdessä 2/2019

Kautta vuosisatojen ihmiset ovat lähteneet pyhiinvaellukselle kaikkialla maailmassa. Tielle on lähdetty paitsi päämäärän myös ennen kaikkea matkalla olemisen itsensä vuoksi. Todellinen tavoite on ollut muuntumisen kokemus omassa sielussa.

Elämämme muodostuu vaelluksista, pienemmistä ja suuremmista. Voittaessamme tiellä olevat esteet ja löytäessämme harhailujen jälkeen taas oikean suunnan, muuttuu sisäisyytemme. Emme ole enää samanlaisia kuin matkalle lähtiessämme. Suhteemme maailmaan ja omaan itseemme muuttuu matkan myötä.

Sosiaalisessa elämässämme joudumme myös toisinaan kulkemaan pitkiä matkoja, sillä vaikka toinen ihminen olisi ihan lähellä, voi tie hänen luokseen olla hyvin pitkä. Myös tie henkisten totuuksien ymmärtämiseen ei kulje vain pään vaan myös tekojen, askeleitten ja ennen kaikkea sydämen kautta.

Kristuksen lause: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”(Joh.14) tuntuu ensin yhdistävän toisiinsa neljä aivan yhteen kuulumatonta asiaa, mutta ne liittyvät elävästi yhteen. Vain siten, että minä lähden liikkeelle ja pyrin eteenpäin, voin löytää totuuden elämässäni, tietäen, että Kristus kulkee kanssani joka askeleella, myös kaikkein vaikeimmalla.

Totuuden tunteminen syntyy vaelluksesta ja koettelemuksista mutta myös ilosta ja rakkaudesta, jotka kohtaan matkalla. Tärkeää on, että minä itse olen ne kohdannut, ne ovat minun kohtaloni, osa minua, minun elämääni. Todellinen itsetuntemus on siunaukseksi koko maailmalle ja sen saavuttamiseksi on tärkeää pysyä liikkeellä.

(Artikkelin kuva Heliheli Kopteri)

Pingsten kan betyda mycket – bland annat språkets födelse. Det är ju då som Petrus håller sitt kända tal till dem som vallfärdats från alla jordens hörn till Jerusalem och alla förstår vad han säger, oberoende av modersmål.
Poeter har ett särskilt intimt förhållande till språket och dess inneboende kraft. De söker ofta efter uttryckssätt som når de djupa underströmmarna i det vi försöker förstå och skapa via vårt språk.
Nobelpristagaren, diktaren Tomas Tranströmer hade under åren 1964-1990  en intensiv brevväxling med sin amerikanska kollega Robert Bly.  Här är ett utdrag ur ett brev 26.1.1977:
”Det är betecknande för vårt århundrade att få unika tankar har framförts i festlig ton, ”högtidligt’. Det känns som om de mest originella tankarna framförts med lugn och lågmäld röst. I går läste jag en australisk poets  både rimmade dikter och prosadikter, och jag märkte att hans språk fick naturligare rytmer och ordföljder i prosadikterna än i hans verser. I prosadikterna upplever vi ofta en man eller en kvinna tala, inte inför en mänskomassa utan lågmält till någon enskild människa, som lyssnar.  —-Jag tror inte att en ny form uppstår inom poesin av en slump eller för att roa läsarna. Den uppstår därför att utan den skulle vissa av våra känslor eller halvt begravda tankar stanna under vårt medvetandes yta, osäkra på sig själva och oförmögna att bryta fram.—–Prosadikterna påminner kanske mest om hemmets, det privatas religion, de metriska dikterna snarare om kyrkor. Antikens värld kände till båda arterna och konstigt nog fanns det andra gudar för den offentliga religionen än för den privata, som lämpligen kallades ’mysterier’. Prosadikten är så till vida märkvärdig, att den kan ta upp detaljer i sig. En augustidag iakttog jag en regnskur och jag förundrade mig över hur mycket som skedde samtidigt: allt hände bara en gång. Varje händelse behövde sin egen plats i dikten, och jag var glad att kunna använda prosadiktens form. Dikten heter ’Augustiregn’. Och ändå förblev det mesta obemärkt.Jag tror att vår tids diktning längtar efter det som sker bara en gång. Vi som slussats genom den obligatoriska skolan märker ofta hur oförmögna vi är att skriva om detaljer, vi har för tidigt drivits till generaliseringar. Vi har uppmanats skriva om ’mänskligheten’ och inte om vår granne rörmokaren som sköt sig i magen framför sitt hus. Prosadikten är annorlunda, den frågar inte efter allmänna påståenden, den uppmanar oss att gå tillbaka till den ursprungliga iakttagelsen – innan slutledningen stormade in. Egentligen ser vi inte ’mänskor som går över gatan’. Först ser vi en glimt av något rörligt föremål, vi ser den obestämda gången hos en person med stela knän, vi ser ett barns röda mössa, vi ser en grönklädd arm vifta, och någon sekund senare rapporterar hjärnan: ’mänskor går över gatan vid grönt ljus’. I gymnasiet skrev jag alltid slutledningen före iakttagelsen. Jag proklamerade: ’Mänskligheten vill frihet’, eller ’Människans värde är absolut’. Jag tycker om prosadiktens sätt att låta den ursprungliga iakttagelsen leva så att det är möjligt att i en god prosadikt – liksom i en metrisk dikt – skriva varje substantiv i ental, singularis! Inte ett enda flertal, pluralis i hela dikten! Här misslyckas jag alltid och när jag läser mina prosadikter märker jag hur djupt pluralis sitter i mig. Prosadikten hjälper oss att komma över detta genom det som sker en enda gång”.

Översättning Lars Karlsson

Hyvä Kristiyhteisö,

Passion aika valmistaa meitä aina uudelleen – joka vuosi – kohtaamaan sen, mitä Kristiyhteisön uskontunnustuksessa nimitetään ristinkuolemaksi.

Ihmisruumiin yksi suurimmista salaisuuksista ja viisauksista on sen ristin muoto. Risti on annettu meille jumalallisena lahjana, ihmisen muodoksi.

Ihmismuodon, ristin muodon, otti itselleen kerran myös Jumalan Poika, Kristus. Hän tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisristillä. Myös me kuolemme ristillä, sillä jonka aikojen alussa olemme jumalilta lahjaksi saaneet, ja jota edelleen kannamme mukanamme, syntymän hetkestä lähtien. Noin vuoden ikäisenä me nostamme sen pystyyn kantaaksemme sitä mukanamme läpi koko maisen elämämme. 

Näin meidät on aikojen alusta asetettu taivaan ja maan väliin, ihmisminän ja maailman väliin. 

Mutta: MIKSI Kiristus Jeesus kuitenkin ”kärsi ristinkuoleman” jos me edelleenkin kannamme itsessämme jo aikojen alussa lahjaksi saamamme ristiä?

Se mikä oli ennen ihmisruumiissa jumalallisena tarkoituksena, kuoli ristillä. Jotta se voisi uudelleen tulla eläväksi meidän sielussamme. Meidän omasta vapaasta tahdostamme. 

Kun me Ihmisen vihkitoimituksessa piirrämme kolme pientä ristiä otsallemme, leuallemme ja sydämen alueelle, me tavoitamme olemassaolossamme jotain uutta. Ajatuksin, tuntein ja tahtoen me voimme näin itsessämme tiedostaa – rakkautta osoittaen ja elävöittäen sen, mikä on meidän tehtävämme ihmisinä. Yhteyden luojina taivaan ja maan välille, ihmisminän ja maan välille. 

Niin, niin olkoon. 

”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Lk.18

Autiomaassa vaeltava kamelikaravaani on ikivanha näky. Tuhansia vuosia ovat kauppiaat kuljettaneet kamelien avulla tavaroita paikasta toiseen, jopa mantereelta toiselle. Omaisuuksia on ostettu, myyty ja koottu kamelikaravaanien ansiosta. Kameli on eläin, joka on kantanut ihmisen maallista omaisuutta. Juuri tämän eläimen Jeesus asettaa neulansilmän eteen, kun muuan korkeassa asemassa oleva mies tahtoo saada neuvoja henkisellä tiellään.

Mies on noudattanut käskyjä nuoresta pitäen, mutta vielä hän ei koe saavuttaneensa iankaikkisen elämän sfääriä. Miten ylittää ajallisen ja ikuisen, maallisen ja henkisen maailman raja. Jeesus antaa hänelle neuvon: hänen pitää vielä luopua omaisuudestaan köyhien hyväksi, sitten hän voi päästä eteenpäin. Ei ole ihme, että rikas mies tulee aluksi murheelliseksi tämän kuultuaan, sillä hän kokee luopumisen tuskaa. Hän tulee kyllä vielä löytämään tiensä eteenpäin, kun hän ensin on kasvanut luopumisen sijasta ajatukseen vapautumisesta. Hän oppii vielä kaipaamaan vapautumista ja silloin ei omaisuudella ole enää arvoa vaan se on vain taakka.

Elämässä olemme taakkoinemme ja menneisyyden painolasteinemme toisinaan neulan silmän edessä emmekä löydä tietä eteenpäin. Mutta kun onnistumme vapautumaan, antamaan anteeksi, joustamaan toisten hyväksi, olemaan ennakkoluulottomia -se voi tapahtua monella eri tavalla- silloin olemmekin jo neulansilmän toisella puolella, iankaikkisuuden alueella, josta tie jatkuu eteenpäin.

”Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» 

Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli”. (Joh.5,2-9)

Se joka ajaa nopeimmin autolla, juoksee nopeimmin tai tekee eniten maaleja, on tämän päivän sankari. Huippu-urheilijoita palvotaan ja heistä tulee miljonäärejä, voittaja on ihanne. Kilpailu levittäytyy kuitenkin muuallekin kuin vain urheiluun, se levittäytyy kaikkialle elämäämme: työhön, opiskeluun, koulunkäyntiin, harrastuksiin ja ihmisistä huolehtimiseen. Elämme kilpailuyhteiskunnassa, johon toisaalta kuuluu, että kaikki eivät voi olla voittajia ja että häviäjiä on yhä enemmän. Ihmisiä, jotka eivät jaksa tai osaa kilpailla on yhä enemmän.

Oliko tilanne Betesdan altaalla jo samanlainen? Jokainen halusi olla ensimmäisenä vedessä, eikä kukaan halunnut auttaa halvaantunutta. Hän itsekään ei voinut auttaa itseään, vaan makasi jo 38 vuotta sairaana.

Kysymys ei ole vain fyysisestä auttamisesta vaan siitä, että sielullisessa ja sosiaalisessa tilanteessa löytää perustan olemassaololleen ja se voi syntyä vain toisen ihmisen avulla. Se syntyy kun toinen ihminen ei halua vain hyötyä minusta, vaan näkee minut ja kantaa minua, osoittaa minua kohtaan todellista mielenkiintoa. Mielenkiinto lähimmäisiä kohtaan on suuri yhteisöä luova voima ja se on todellisen ihmiskohtaamisen edellytys.

Halvaantunutta Betesdan altaalla ei parantanut lähteen vesi, vaan se, että Kristus todella näki hänet ja että hänen syvintä olemustaan puhuteltiin ja kosketettiin. Näin hän löysi voiman tarttua omaan kohtaloonsa ja saattoi lähteä liikkeelle.

”Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä; hän oli opettajien keskellä kuunnelleen heitä ja esittäen heille kysymyksiä. Mutta kaikki, jotka kuulivat häntä, olivat hämmästyneitä ja ihmeissään hänen ymmärryksestään ja vastauksista, joita hän heille antoi.” Lk 2,46-47

Taiteilija Max Liebermann on 140 vuotta sitten maalannut näkemyksensä 12-vuotiaasta Jeesus-lapsesta temppelissä. Lapsi on kuvattu sivusta päin seisomassa keskellä miesjoukkoa. Yksi miehistä on istuutunut aivan lähelle lasta portaille, voidakseen katsoa suoraan hänen silmiinsä. Käsi mietteliäästi leualla hän yrittää saada vahvistusta kuulemalleen lapsen silmistä. Muut pyrkivät kurkottamaan lähemmäksi kuullakseen paremmin opetusta.

Vuorokausia kestäneen pelon, epätoivon ja varmasti monien rukousten jälkeen löytävät Jeesuksen vanhemmat lapsensa temppelistä opettamassa. Epätoivo muuttuu kiukun ja ilon kautta hämmästykseksi. Se, mikä oli kadonnut, löytyy, mutta muuttuneena.

Armon tähti, jonka mukaan myös kolme pappistietäjää aikanaan suunnistivat, liittyy yhä enemmän maailmaan. Sen valo ja voima elävät lapsen silmissä ja viisaissa sanoissa, joita hän puhuu. Sen lämpimän valon löytävät Josef ja Maria lopulta temppelistä lapsessaan, vaikka eivät sitä aluksi voikaan ymmärtää. Valo, joka on tulossa maailmaan, liittyy kahdeksantoista vuotta myöhemmin Jordanin kasteessa tämän lapsen kautta maan tapahtumiin. Ja elää siitä lähtien yhä enemmän liittyneenä meihin, ihmiskuntaan.

Ihmisenä olemisen peruskysymyksiin kuuluu oman elämän tarkoituksen ja suunnan etsiminen. Kun armotähden valo, meidän oman tähtemme valo, katoaa näkyvistämme, emmekä tahdo sitä löytää on hyvä muistaa, kirjanoppineita juutalaisia temppelissä, Jeesuksen vanhempia tai viisaita pappiskuninkaita.  Sen valon voi vielä löytää. Sillä rukouksessa elää sama valo, jonka voimme löytää myös maailmasta ulkopuoleltamme.

Armotähden hengen säde, josta syntyy sisäinen elämä Kristuksessa, voi löytyä lapsen silmistä, henkisestä viisaudesta tai lähimmäisen löytämisestä. Valo, joka oli tulossa maailmaan, elää nyt meidän keskellämme ja meissä.

Harri Salmisto

Hyvät seurakuntalaiset!

Helsingin seurakuntaneuvosto piti tämän vuoden ensimmäisen kokouksensa 16.1., jossa uutena puheenjohtajana aloitti allekirjoittanut. Tästä luottamuksen osoituksesta johtuen ja Suomen Kristiyhteisön uusien kotisivujen kunniaksi, päätin aloittaa kirjoitelmien sarjan, jossa avaan hieman Helsingin seurakuntaneuvoston kokousten antia ja mahdollisia muita ajatuksia toiminnasta.

Tämän vuoden teemana kokouksissamme tulee olemaan uuden kirkon suunnittelua. Kuten moni lukija tietää, on Helsingin seurakunta rakentamassa uutta tulevaisuutta Munkkiniemessä vietettyjen vuosien jälkeen. Onko kyseessä sitten uudisrakennus vai jonkun vanhan rakennuksen ehostaminen kirkolle sopivaksi tilaksi, on vielä kysymys vailla vastausta.

Oi Kristus,

me pyydämme Sinulta auttajia ja viisautta

uuden kirkkorakennuksen suunnittelussa ja sen toteuttamisessa.

Rakkautesi läpäisköön meidät,

viisautesi ohjatkoon meitä,

rauhasi olkoon meidän kanssamme.

Näillä sanoilla aloitamme kokouksissa osion, jossa keskitymme tähän tehtävään.

Kristiyhteisön keskeisenä toimintana on ihmisen vihkitoimitus ja sakramenttien pito. Tämän ympärille pyrimme rakentamaan mahdollisimman hyvin toimintaa tukevat tilat. Olemmekin ryhtyneet miettimään tilojen tarvetta sisällön tarpeiden kautta eli minkälaiset tilat eri toiminnot tarvitsevat? Tiloja tarvitsevat ainakin seuraavat toiminnot ja asiat:

Ihmisen vihkitoimitus, sakramentit, sosiaaliset tapahtumat, kulttuuritapahtumat, hallinto, siivous, varastointi, musiikki, vierasmajoitus, tekninen tila, sakraalisten vaatteiden säilytys ja huolto, kulttisten esineiden säilytys ja huolto ja ministranttien tehtävien hoitopiste.

Kun tiedämme tarkemmin mitä tarvitsemme, on myös tilan etsiminen helpompaa.

Tästä on hyvä jatkaa työtämme. Seuraava seurakuntaneuvoston kokous on 30.1.

Hyvää vuoden alkua kaikille.

T. Sakari Harima