Sakramentit

Sakramentaalisen elämän keskus on Ihmisen vihkitoimitus, uudistettu jumalanpalvelus. Ihmisen vihkitoimituksessa toteutuu ehtoollisen sakramentti, jossa kuoleman voittanut, ylösnoussut Kristus on aina läsnä. Kuusi muuta sakramenttia ovat: kaste (lapsille), konfirmaatio, papiksi vihkiminen, rippi, avioliittoon vihkiminen ja pyhä voitelu.

Sakramentit kuuluvat ihmisen elämänkulun murroskohtiin ja elämäntilanteisiin, joissa ihminen pyytää omille yksilöllisille päätöksilleen Jumalan siunausta. Sakramentit ovat pyhiä toimituksia ja henkisesti todellisia tekoja. Jokainen ihminen voi olla tietoisesti toteuttamassa niitä, sillä Kristiyhteisö on kaikille avoin.

Ihmisen vihkitoimitus (ehtoollisjumalanpalvelus)

Kristitty on etsijä ja hän on matkalla. Uusi testamentti kertoo meille paljon Kristuksen seuraamisesta ja Hän itse kehottaa meitä kulkemaan kanssaan. Se on hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen tie. Etsimiseen voi saada voimaa yhdistymällä muiden etsijöiden kanssa. Monien Kristusta etsivien ihmisten henkilökohtaiset tiet kohtaavat ehtoollisjumalanpalveluksessa, jota kristillisenä aikana aina on vietetty leivän ja viinin kera. Tämä palvelus on Kristiyhteisössä nimeltään Ihmisen vihkitoimitus.

Miksi Ihmisen vihkitoimitus eikä jumalanpalvelus?

Jo aikojen alusta ovat ihmiset kokoontuneet alttareiden ääreen palvellakseen jumalia. Näihin jumalpalveluksiin liittyi kunnioituksen lisäksi usein myös pelkoa kaikkivoivan Jumalan edessä. Kristiyhteisön alttarille ei johda pelko vaan tunne, että minä tahtoisin elvyttää itsessäni olevan jumalallisen, että olen matkalla todelliseen ihmisyyteen. Tässä mielessä on myös Kristiyhteisön Ihmisen vihkitoimitus Jumalan palvelusta, joka toteutetaan sen vuoksi, että se elävöittää jokaisessa ihmisessä läsnä olevaa ihmisen Jumalaa, Kristusta ja vihkii näin ihmisen yhä enemmän tosi-ihmiseksi.

Evankeliumin kuuleminen

Ihmisen vihkitoimituksen ensimmäisessä osassa tulee evankeliumi kuultavaksi. Joka viikko tulee eläväksi katkelma Kristuksen elämästä ja toiminnasta. Kristus puhuu jumalallisen maailman todellisuudesta; hän ei opeta ihmisiä ymmärtämään vain maallista vaan myös taivaallista maailmaa. Hän antaa voimaa ihmisille, joita syrjitään ja pidetään riivattuina tai syntisinä, jotta he voisivat päästä sovintoon oman kohtalonsa kanssa. Hän parantaa sairaita palauttamalla heidän vammautuneen ruumiinsa taas terveeksi kokonaisuudeksi. Hän kokee kuoleman niin, että kuolema ei enää ole kaiken loppu vaan siitä tulee portti uuteen elämään. Sunnuntaisin liittyy evankeliumiin myös saarna, joka syventää kokemusta ja pyrkii yhdistämään sen jokaisen omiin kokemuksiin. Ei ole kysymys Raamatun selittämisestä vaan elävästä suhteesta evankeliumiin.

Uhraaminen

Toinen vihkitoimituksen vaihe on uhri. Uhriksi ei tarjota mitään aineellista vaan parhaita sielunvoimiamme: puhtaita ajatuksia, sydämen rakkausvoimia ja antaumusta yhteiselle toimitukselle. Uhrissa tulemme sisäisesti toimiviksi ja annamme tämän toiminnan yhtyä vihkitoimituksen virtaan. Kokemus siitä, mitä minä oikeastaan tuon mukaan uhriin, voi tulla vielä todellisemmaksi, kun otan ajoittain tähän mukaan uudistetun ripin sakramentin. Uhrissa ei uhrauduta vaan osallistutaan omakohtaisesti Ihmisen vihkitoimitukseen.

Aineen muuntuminen

Kolmas vaihe on viinin ja leivän muuntuminen. Kristus muuntaa ne omaksi vereksi ja ruumiikseen. Muuntumisen mysteeriä voi lähestyä oman inhimillisen kokemuksen perusteella: Minun ruumiini ei ole siksi minun ruumiini, että se muodostuu tietyistä osista ja molekyyleistä vaan siksi, että minä elän tässä ruumiissa, olen siihen peruuttamattomasti sitoutunut. Sitten kun kuolen ja jätän tämän ruumiini, se lakkaa olemasta minun ruumiini. Kristus sitoutuu niin syvästi ja peruuttamattomasti näihin aineisiin, että hän voi sanoa: ”Tämä on minun ruumiini ja vereni.”

Isä meidän

Ihmisen vihkitoimituksessa on Isä meidän -rukouksella keskeinen asema. Pappi lausuu sen ääneen alttarilta ja kaikilla läsnäolijoilla on vapaus liittyä siihen, ulkoisesti hiljaisina, mutta sisäisesti aktiivisina. Tämä Kristuksen itsensä antama suuri rukous päättää muuntumisen.

Ehtoollinen

Neljännessä vaiheessa voi itse liittyä Kristuksen muuntamaan aineeseen, sen voi ottaa vastaan henkisenä ravintona. Vanha latinan kielinen sana ”communion” tarkoittaa yhdistymistä, yhdistymistä Kristuksen kanssa. Pappi ei nauti alttarilla leipää ja viiniä vain henkilökohtaisesti vaan hän nauttii ne koko seurakunnan puolesta. Tähän osallistuu jokainen ihminen, joka osallistuu Ihmisen vihkitoimitukseen. Näin muuttuu ihmisten yhteisö kristittyjen yhteisöksi. Papin nauttiman seurakuntaehtoollisen lisäksi on mahdollista myös yksilöllisesti ottaa vastaan muuntunut leipä ja viini. Asettumalla alttarin eteen saa suuhunsa pienen leivän ja rypälemehua maljasta. Tähän henkilökohtaiseen tapahtumaan kuuluu vielä, että pappi koskettaa siunaavalla eleellä ja lausuu Kristuksen rauhan siunauksen. Näin rukous tiivistyy niin, ettei vain sieluani vaan myös ruumistani liikutetaan sisäisesti ja ulkoisesti. Yhteys ei enää voi muuttua syvemmäksi. Näin alkaa tie, jonka kautta minusta tulee vähitellen osa yhteisöä.

Ristinmerkki

Vihkitoimituksen kuluessa on useita kertoja mahdollisuus tehdä ristinmerkki. Seurakunnassa istuvat ihmiset tekevät kädellään pienen ristin otsan, leuan ja rinnan päälle. Pappi tekee suuren ristin, joka sulkeutuu ympyrän sisään. Risti on yksinkertaisin merkki, jolla taivaalliset voimat (pystysuora) ja maalliset olosuhteet (vaakasuora) läpäisevät toisensa. Papin tekemään ristiin liittyvällä ympyrällä kootaan yhteen kaikki rukousvoimat, ja ne virtaavat voimana jumalalliseen maailmaan.

Kaste

Vastasyntynyttä tai pientä lasta avoimin mielin katsoessamme voimme kokea taivaallisen maailman olemassaolon, josta lapsi on tullut maan päälle. Tästä kokemuksesta syntyy monella vanhemmalla toive antaa lapsensa kastettavaksi.

Me tulemme todellakin taivaallisesta maailmasta ja asumme rajallisen elinaikamme maallisessa ruumiissamme. Hedelmöityksessä, syntymässä ja kasvamisessa tapahtuu jokaisen ihmisen kohdalla taivaallisen ja maallisen maailman yhteenliittyminen. Kaste auttaa luomaan terveen suhteen molempiin suuntiin, niin taivaaseen kuin maalliseen elämään. Se luo samalla suhteen Jumalaan, joka tuli taivaallisesta maailmasta ja liittyi omasta vapaasta tahdostaan maahan. Kaste luo suhteen Kristukseen.

Lasta ei kasteta vain vedellä vaan häntä kosketetaan kolmella vihityllä aineella: vedellä, suolalla ja tuhkalla. Nämä aineet edustavat taivaallisen maailman kolmea perusvoimaa: henkistä liikkuvuutta, sielun selkeyttä ja pysyvyyttä sekä uutta luovaa voimaa.

Kastettava lapsi ei tule sakramentin kautta kirkon jäseneksi vaan yhteisö ottaa hänet vastaan ja kantaa häntä. Häneltä ei etukäteen oteta pois mahdollisuutta aikuisena tehtävään vapaaseen päätökseen.

Kummit

Kummien tehtävänä on sisäisesti ohjata lapsen tietä kasteesta lähtien ja olla kohtalon kulussa valppaina ja rakastavina ”vartijoina”. Vanhempien rinnalle astuu kaksi ihmistä, jotka vapaaehtoisesti asettuvat sisäisesti kantamaan lasta hänen tiellään kasteesta eteenpäin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heidän pitäisi ottaa vastuu päivittäisestä kasvatuksesta. Sen sijaan he seuraavat kasvavaa lasta kuin suojelusenkeli, hyvin ajatuksin ja rukouksin. Näin he hoitavat lapsen suhdetta Kristukseen ja hänen suhdettaan omaan jumalalliseen alkuperäänsä, siihen sisäiseen tähteen, joka loistaa hänen elämäntielleen.

Konfirmaatio

Rippi

Jokainen elämän tarkoitusta koskeva kysymys koskee myös minua itseäni: Kuka minä oikeastaan olen? Mistä minä olen tullut? Mihin suuntaan minä haluan kulkea? Näihin kysymyksiin ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Vastausta ei voi antaa mikään instituutio eikä edes toinen ihminen. Mutta vastaukset voivat kirkastua elämäni kulussa ja johtaa minut askel askeleelta oman itseni luo. Kristiyhteisön ripin sakramentin tarkoitus on auttaa tällä tiellä kuitenkin aina ihmisen vapautta kunnioittaen. Ripissä ei ole etusijalla synti tai katumus vaan jokaisen ihmisen henkilökohtainen suhde omaan kohtaloonsa.

Synnin sairaus

Jos jollain on paha flunssa ja hän jää vuoteeseen, ei hänelle sanota, että hänhän ”vain makailee” tai että hän on ”huono ihminen”. Sairauksia ei tuomita moraalisesti, ne ovat osa elämää. Kuitenkaan ei odoteta, että sairaus menisi vain itsestään ohi vaan se yritetään myös parantaa. Näin otetaan vastuu sellaisesta, mitä ei itse ole aiheutettu. Myös kohtalossamme on heikkouksia ja sairauksia, joita emme itse ole aiheuttaneet, ne vain kuuluvat ihmisenä olemiseen.

Ihmisen vihkitoimituksessa, Kristiyhteisön ehtoollisjumalanpalveluksessa puhutaan synnin sairaudesta. Sielullisella alueella voi synnin sairaus johtaa siihen, että minä en vain itse kärsi vaan aiheutan kärsimystä myös muille ihmisille.

Kohtalo ja vapaus

Minulle tapahtuu jatkuvasti asioita, joita en voi ennakoida ja joita en ole aiheuttanut. Käytännön tilanteessa minulla on kuitenkin lähes aina mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkuun omaa käytöstäni tai olosuhteita muuttamalla. On paljon sellaisia asioita, joista itse päätän ja kannan vastuun. Näiden tapahtumien seuraukset saattavat tulla luokseni ikään kuin ulkoa päin, minä itse olen ne kutsunut. En siis ole joko ”ennalta määrätty” tai ”vapaa” vaan molemmat laadut kohtaavat minut elämäntielläni, omassa henkilökohtaisessa kohtalossani. Kun muovaan sitä mikä minua kohtaa, olen minä itse näyttämö, jolla maailmaa muutetaan.

Koska olen ihminen, minun on mahdollista muistaa menneisyyteni. Voin siis asettaa kohtaloni tietoisesti silmieni eteen. Voin myös torjua kokemuksia ja näin erottaa itseni näistä tapahtumista ja oikeastaan myös omasta kohtalostani, voin ottaa etäisyyttä itseeni. Se, että opin vastaanottamaan ja hyväksymään itseni ja oman kohtaloni ei tarkoita sen kaunistelua. Sen sijaan voin yrittää katsoa elämääni tarkasti ja löytää asioissa, joita en voi hyväksyä, sellaista mikä on hyvää, ilman että pyrin kaunistelemaan niitä. Löydän sen mikä elämässäni on rakastamisen arvoista, mistä voin olla kiitollinen. Sitä ei minulle voi kukaan muu sanoa, mutta minä voin keskustelussa oppia tällaista elämän tarkastelua. Sillä sen minä voin itse nähdä.

Ripin toteuttaminen

Ripin sakramentti Kristiyhteisössä tarkoittaa keskustelua papin kanssa. Sen jälkeen pappi pukeutuneena kulttisiin vaatteisiin ja lausuu lyhyet rituaaliset sanat. Se vahvistetaan vielä, tavallisesti seuraavana päivänä, osallistumalla ehtoolliseen Ihmisen vihkitoimituksessa.

Ripin sakramenttiin voi mennä aina, kun haluan saavuttaa omassa sisäisyydessäni elämääni selkeyttä, kun haluan tulla lähemmäksi sitä, kuka minä olen. Papilla on vaitiolovelvollisuus kaiken sen suhteen, mitä keskustelussa puhutaan.

Avioliittoon vihkiminen

Parisuhteessa eläminen on nykyään hyvin yksilöllistä. Muuttuuko parisuhde sitten avioliitoksi ei ole mitenkään itsestään selvää. Myös rakkaus kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä voi johtaa parisuhteeseen ja avioliittoon. Yhteiskunta ei aseta tähän mitään esteitä. Myöskään Kristiyhteisö ei halua asettaa mitään määräyksiä avioliiton solmimiselle.

Avioliiton todistajat

Avioliiton pitäminen elävänä edellyttää suuntautumista tulevaisuuteen ja siihen on hyvä saada myös tukea. Todistajien tehtävänä ei ole vain todistaa sitä mikä on jo tapahtunut, että molemmat ovat sanoneet kyllä uudelle elämänyhteisölle vaan läsnäolollaan he lupaavat myös tulevaisuudessa auttaen saatella avioliittoa. Heidän ei pitäisi puuttua avioparin elämään vaan tukea sitä sisäisesti, rukoilla avioliiton puolesta, toisin sanoen uskoa solmittuun liittoon.

Sormukset ja sauvat

Vihkimisessä vaihdetaan sormuksia. Se on hyvin vanha symboli: Niin kuin sormuksella, jota kannetaan näkyvästi kaikissa arkipäivän askareissa, on myös avioliitolla ”ulkopuolensa”, sen sosiaaliset vaikutukset. Samoin tarvitsee jokainen avioliitto myös suljetun ”sisäpuolen”, muuten sen voima katoaa. Ei ole kysymys itsekkyydestä vaan jokainen suhde tarvitsee oman lähteensä, jota pitää hoitaa, jotta siitä voisi yhä uudelleen ammentaa. Sormusten lisäksi mukaan tulee mukaan uusi symboli: kaksi sauvaa sidotaan punaisella nauhalla yhteen ja kohotetaan ristissä viistosti vihittävien ylle. Sauvassa ilmenee kuvana ihmisen sisäinen johtajuus, hänen minuutensa. Kuvassa ristityistä sauvoista tulee ilmeiseksi, että kaksi yksilöllistä ihmistä eivät voi olla aina kääntyneenä samaan suuntaan, vaan he voivat liikkua aivan erilaisiin suuntiin, mutta tarvitsevat kuitenkin elämänyhteisölleen yhteisen henkisen kosketuskohdan.

”Loistaa edellä” ja ”seurata” – ei vanhaa roolijakoa, vaan uusi haaste

Muuntuminen ja kehitys ovat keskeisiä kristillisiä teemoja. Kristillisessä avioliitossa ei siis voi olla kiinteää roolijakoa. Kristiyhteisön avioliittoon vihkimisessä osoitetaan miehelle ja naiselle erityiset tehtävät: heidät johdetaan uuteen elävään suhteeseen toistensa kanssa ja suhteessaan Kristukseen. Kysymys ei ole siitä ”kuka määrää kaapin paikan”, vaan miten oma suhde Kristukseen voi loistaa suhteessa aviopuolisoon. Molempien pitäisi etsiä omaa suhdettaan Ylösnousseeseen ja tämän valolla, ei omallaan, pitäisi miehen valaista naiselle tietä eteenpäin, ei kulkea edellä. Tätä Kristuksen valoa, joka loistaa myös naisen sielussa, voi nainen seurata. On kysymys keskinäisestä henkisestä suhteesta. Eteen tulevat aivan uudet tehtävät, joilla ei ole mitään tekemistä vanhojen roolimallien kanssa.

Hopea- ja kultahäät

Kerran alttarilla lausuttu kyllä on päätös yhä uudelleen elävöittää ja toteuttaa tämä molemminpuolinen tunnustus. Se voidaan myös uudistaa alttarin edessä 25 vuoden, hopeahäät ja 50 vuoden, kultahäät jälkeen. Hopeahäissä pysähdytään ja katsotaan kuluneita vuosia, jotka hohtavat kuin heijastava hopea. Usein tähän vaiheeseen kuuluu myös muutoksia elämänkaaressa. Silloin hopeahäät voivat antaa voimaa aloittaa uusi elämänvaihe ja vahvistaa yhteistä liittoa. 50 vuoden jälkeen voidaan tarkastella elämänyhteisön tuottamia hedelmiä. Vielä edessä olevat vuodet voivat kullan tavoin loistaa avioparin ja koko ihmiskunnan ylle.

Vihkimiseen valmistautuminen

Avioliittoon vihkiminen Kristuksen alttarin edessä on niin erityinen askel, että se pitäisi valmistella huolellisesti useammissa keskusteluissa yhdessä papin kanssa. Näissä keskusteluissa voi syntyä ajatuksia siitä, miten avioliitto voidaan pitää elävänä ja miten tulisi suhtautua eteen tuleviin kriiseihin. Yhtä tärkeää on, että sekä pappi että vihkipari ovat yksimielisiä vihkimisen toimittamisesta. Vihkimisen rituaali on tosin aina samanlainen, mutta jokainen avioliitto, elämänyhteisö on ainutlaatuinen. Myös avioliiton todistajat pitäisi saada ajoissa mukaan valmisteluihin, niin ettei vihkimisestä tule vain muodollinen toimitus. Avioliiton elämänyhteisöllä on suuri merkitys koko ihmiskunnalle.

Samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaaminen

Siviilivihkimistä voi seurata yksilöllinen juhla Kristiyhteisössä ja yhteinen hartaus alttarin äärellä. Avioliittoon vihkimisen sakramenttia ei samaa sukupuolta oleville pareille vielä ole käytettävissä, mutta yhteisöön ovat kaikki tervetulleita.

Papiksi vihkiminen

Pyhä voitelu

Kuolemaan liitetään pelonsekaisia mielikuvia, ja se on suljettu lähes kokonaan jokapäiväisen elämän ulkopuolelle. Monet eivät ole koskaan nähneet kuollutta ihmistä. Hyvin harvat kuolevat kotona perheensä ympäröimänä, mutta onneksi kuolevien ihmisten saattohoitoa sairaaloissa ja hoitokodeissa on alettu kehittää. Kuolema on kokemus, jossa ihminen jättää taakseen kaiken, millä ei ole kestävyyttä ja mikä tähän asti on kantanut.

Niin kuin ihmisen syntymä on kuolemakin pyhä hetki, joka vaatii inhimillistä tukea. Jotta tuesta olisi apua, tarvitaan asiantuntemusta ja kykyä auttaa. Jotta kätilö voi auttaa synnytyksessä, hänen täytyy tuntea ihmisruumis sisältä päin. Ja hänen täytyy tuntea ne haasteet, jotka vastasyntynyt kohtaa aivan uusissa ja muuttuneissa olosuhteissa synnytyksen jälkeen. Jos haluamme saattaa ihmistä siirtymään maan maailmasta henkiseen maailmaan, meillä tulisi olla tietoa ihmissielusta ja sen tiestä ruumiin ulkopuolella.

Pyhät sakramentit ja rituaalit henkiseen maailmaan siirtyvälle eivät ole vain kaunis tapa vaan ne merkitsevät todellista apua. Kuusi toimitusta: ripin, ehtoollisen, ja pyhän voitelun sakramentit ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen ruumiin siunaus, hautaus ja muistojuhla sekä Ihmisen vihkitoimitus vainajalle.

Jäähyväisten jättäminen on taidetta. Silloin, kun me joudumme eroamaan toisesta ihmisestä pidemmäksi aikaa, auttaa kun halaa jäähyväisiksi. Irti päästäminen on yksinkertaisempaa, jos sitä ennen saa vielä liittyä yhteen. Kaikki sakramentit pyrkivät liittämään sielun ruumiiseen, ne pyrkivät tuomaan ihmisen maan päälle. Pyhä voitelu ei merkitse, että ihminen lähetettäisiin pois vaan se auttaa vielä kerran sielua tarttumaan omaan ruumiiseen niin, että kuoleva voi omilla voimillaan helpommin päästää irti. Toisinaan kuolevan olotila paranee voitelun jälkeen vielä kerran. Pitkäaikaisen parantumisen jälkeen voidaan tämä sakramentti myöhäisempänä ajankohtana toimittaa uudelleen.

Kuolinvuoteella pappi lausuu Kristuksen suuren rukouksen, Joh. 17, ihmisten puolesta. Sen jälkeen hän voitelee kuolevan vihityllä öljyllä, joka on siunattu ”rakkaudelle alttiiksi tekevällä” voimalla. Molempien silmien yläpuolelle ja otsaan piirretään risti muodostamaan portti taivaalliseen maailmaan. Parantavan öljyn imeytyessä hellästi ihoon voi Kristuksen vahvistava elämä astua sieluun. Se tulee näin saattajaksi kuoleman läpi. Kuolevalla ihmisellä on tavallisesti vain vähän voimia. Viimeinen voitelu kestää vain muutaman minuutin ja puhuttelee ihmistä hyvin tiiviillä ja vahvistavalla tavalla.

Hautaus

Kristiyhteisön hautauksen rituaalit auttavat henkiseen maailmaan siirtynyttä jatkamaan matkaansa kuoleman portin toisella puolella ja ovat omaisten ja ystävien tukena surun keskellä.

Ensimmäinen osa, ruumiin siunaus

Ihmiset, jotka ovat hetkellisesti olleet kliinisesti kuolleita ja kertovat kokemuksistaan, kuvaavat miten he katsoivat mennyttä elämäänsä. Elämän kuvien katsominen täyttää suunnilleen kolme ensimmäistä päivää kuoleman jälkeen. Näiden päivien aikana voivat sukulaiset ja ystävät olla saattamassa maallisesta elämästä erkaantuvaa sielua kääntämällä katseensa Kristuksen elämään, lukemalla evankeliumia. Tällainen saattaminen ei ole vain vainajan tukemista vaan se voi auttaa myös saattajia itseään luomaan uuden suhteen häneen ja auttamaan irtipäästämistä. Näiden kolmen päivän kuluttua haalistuu suuri elämän panoraama vainajan sielun silmien edessä ja niin voidaan toimittaa ruumiin siunaus, joka on ensimmäinen synnytysapu uuteen maailmaan. Lyhyessä toimituksessa avoimen arkun ääressä osoitetaan vainajan sielulle, että tie jatkuu nyt sielun maailmaan. Läsnä olevat saattelevat tätä kynnyksen ylitystä.

Toinen osa, hautaus

Ruumiin siunaamisen jälkeen arkku suljetaan. Vainajan ruumis on nyt valmis luovutettavaksi maan elementeille, mutta samalla poisnukkuneen sielua ja henkeä saatetaan sielun ja hengen maailmaan. Tässä mielessä luodaan vielä katse vainajan menneeseen elämään, josta hän on siirtynyt pois. Hautaus toimitetaan useimmiten hautausmaan kappelissa, oli sitten kyse poltto- tai maahautauksesta.

Kolmas osa, Ihmisen vihkitoimitus vainajalle

Jokainen Ihmisen vihkitoimitus kutsuu mukaan vainajat. Kun ihminen on juuri astunut vainajien maailmaan, otetaan hänet aluksi aivan erikoisella tavalla mukaan vihkitoimitukseen, jossa hänen tiensä liitetään seurakunnasta lähtevän rukouksen virtaan. Näin autetaan vielä kerran sielua suuntautumaan uudelleen kuoleman jälkeen. Hän voi kokonaan antautua kuoleman jälkeiseen maailmaan, kadottamatta suhdettaan maan päällä eläviin.

Hautaamiseen liittyviä käytännön järjestelyjä

Kuoleman tapahduttua ei aluksi ole kiire minnekään vaan on hyvä antaa tilaa suurelle rauhalle, joka tulee kuolemankamppailun tilalle. Omille tunteille, erityisesti surulle on myös annettava tilaa. Ensimmäiseksi voi ottaa yhteyttä pappiin, jotta hautauksen ensimmäisen osan ajankohta voidaan sopia ja samalla myös yhteys hautaustoimistoon, joka huolehtii tarvittaessa kaikista vainajan hautaamiseen liittyvistä käytännön asioista. Kristiyhteisön papit neuvovat mielellään ja pyrkivät olemaan omaisten tukena.