Blogi

”Sisälläsi loistava valo valaisee koko olemuksesi” (Luukas 11)

Ajat vaihtuvat, maailma muuttuu.

Ihminen aistii; katsoo, kuuntelee ja kokee muutoksen itsessään ja maailmassa ympärillään. Hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja niiden kautta menneisyyttään, aikaa jossa elää, mutta myös näkemään tulevaisuuteen. Löydämme merkkejä, joita tulkitsemme – jotka herättävät meidät kohtaamamme ilmiön edessä tai tapahtumassa olevaan muutokseen. Näin osaamme asennoitua ja varautua tulevan kohtaamiseen oikein.

Tulevaisuuden ennustaminen kuuluu osana nykyihmisen elämään. Tulevaisuudentutkimus tieteen haarana keskittyy juuri tähän. Säätieteilijät ennustavat työkseen, ja yksi ajankohtaisimmista tutkimuksista kohdistuu ilmastoon: sen muutokseen, muutoksen ennakoimiseen. Tämä tutkimus pyrkii määrittämään sekä maapallon tulevaisuutta, että ihmiskunnan elämän tulevia suuntaviivoja. Vilpitön – ajatteleva – ihminen kuuntelee ennustuksia ja pyrkii ilmiöiden omakohtaiseen ymmärtämiseen. Hän on kriittinen tarjolla olevan informaation suhteen, ja pyrkii näin jatkuvasti tekemään valintoja totuudellisen ja vääristetyn tiedon ääripäiden välillä.

Evankelista Luukas nostaa tarkasteltavaksemme valon ja pimeyden vastakohtaisuuden. Luukas antaa ymmärtää, että kaipuu valoon kuuluu ihmisyyteen, ja ihmisen tulisi tunnistaa tämä ominaisuus osaksi olemuksellisuuttaan; itsessään ja itsensä kautta ilmentyvä valo – tai vaihtoehtoisesti sen puuttuminen.

Pyrkimys kirkkaaseen ja totuudelliseen ajatteluun johtaa valoon. Ihmisen sisältä loistava valo valaisee koko hänen olemuksensa, mutta myös häntä ympäröivän tilan ja koko maapallon hänen asuinalueenaan. Valo voi loistaa ihmissielusta ja aina, kun sielun valo on puhdas, myös koko ihmisen olemus on puhdas – valaistunut.

Näin ajatellen olemme siis myös itse vastuussa valovoimaisuudestamme, aikaansaamastamme vaikutuksesta ympärillämme, mutta myös siitä, mitä valoa kohden kuljemme tai mitä tahdomme saattaa valaistuksi. Meidän itsemme tulee huolehtia siitä, että valo meissä – kauttamme loistaessaan ja ympäristöön levittäytyessään – on totuudellista, loistaa läpinäkyvänä kuin kristalli, eikä kasvaessaan hämärry – muutu pimeydeksi.
Aikojen vaihtuessa ihminen muuttaa maailmaa.

Jouluajan myöhästyneitä mietteitä

Vuoden ulkoisesti pimein aika on ohi. Päivät pitenevät pitenemistään, yöt vastaavasti lyhenevät ja valkoiset hanget heijastavat taivaista valoa pitkästä aikaa.

On kulunut jo viikkoja siitä, kun kuulimme alttareilta lupauksen luovan Sanan lähestymisestä, koimme jouluyön salaisuuden. Vihdoin 12 pyhän yön jälkeen kohtasimme kuninkaat kumartamassa taivaan ja maan korkeinta kuningasta.

Kuninkaallisia aineksia ovat kulta, pyhä savu ja mirha. Ne ovat alkuisin maan aineksia, mutta nyt maan piiristä ylös kohotettuja. Meidän puhdas ajattelumme, pyyteetön rukouksemme ja kuoleman voittajan ajatukset meissä, ne kohottavat meidät hengen korkeuksiin alttarin äärellä palvellessamme Jumalaa.

Paimenten lahjat puolestaan ravitsevat ihmisen jokapäiväisiä tarpeita. Oberuferilaisten joulunäytelmien mukaan paimenet tuovat Jeesus-lapselle ravinnoksi maitoa ja jauhoja, ja villaa ulkoista kylmyyttä vastaan. Myös nämä lahjat ovat tarpeen maan maailmassa. Mutta ihmisen sisäinen olemus saa ravintonsa ja lämpenee kuninkaallisista lahjoista.

Alkukirkon ensimmäisinä vuosisatoina kristikunnassa vietettiin vain epifaniaa tai teofaniaa, kuten idän kristikunta loppiaista nimittää. Se on Jumalan laskeutuminen maan päälle Jordanin kasteessa, Kristuksen ilmestyminen maan päälle. Kun materialismi valtasi ihmisen, silloin tietoisuus hengen olemuksesta oheni, ja joulusta jäi jäljelle enää Jeesus-lapsen syntymä, joka on helpompi ymmärtää kuin ”epifania”. Mutta aika muuttuu ja tietoisuus hengen todellisuudesta lisääntyy. Teofania/epifania ei välttämättä toteudu enää juuri siinä muodossa, mihin me olemme tottuneet. Meidän tulisi opetella tunnistamaan Kristus riippumatta siitä, kutsutaanko häntä nimellä Jeesus tai Kristus.

Sieluilla on joka tapauksessa jano hengen todellisuuteen, jota eivät välttämättä tarjoa sinänsä ihanat Jeesus-lapsen kehtolaulut, vaan tarvitsemme lisäksi tietoa ja tietoisuutta hengen olemuksesta, Kristuksen olemuksesta, joka etsii pääsyä ihmisen sisäisyyteen, syntyäkseen uudelleen ihmissielussa. Siksi meitä kehotetaan jokaisessa joulunajan jumalanpalveluksessa tiedostamaan se, että

Kristus on ilmestynyt maan valtakuntaan.
Hänessä meidän tulee nähdä maan ihmisten parannuksen tuoja.
Hänessä on tullut ilmi kaiken olemassaolon Isä-perusta.

Epifania on alttareiden juhla-aikaa. Silloin meitä kehotetaan etsimään sieluistamme kaikkein arvokkain, puhdas kulta, pyhä savu ja kuolemattoman hengen tunto, jotka tarjoamme uhrilahjana Isä-Jumalalle. Tutkiessamme aistimaailman lainmukaisuuksia olemme itse asiassa etsimässä kadonnutta tähteä, joka Kristus-säteillään voisi opastaa meitä löytämään elämän tarkoituksen ja kadotetun päämäärän.

Mutta Kristuksen syntyminen ihmissieluun ei merkitse sitä, että elämä ja kohtalo helpottuisivat vaan päin- vastoin! Kristuksen seuraajan tie on täynnä vaikeuksia, tahallista tai tahatonta väärin ymmärrystä, panettelua, epärehellisyyttä ja motiivien kyseenalaistamista, ehkä jopa joutumista kuoleman vaaraan. Miten meidän siis tulisi elää? Missä on ihmisen tuki ja turva?

Meidän on hyvä muistaa, että Kristus ihmisenä kulki sellaisen tien. Juuri sen vuoksi Isä-Jumala voi kulkea meissä, voi luoda Kristuksen avulla meidän kohtaloissamme kaikkina elämämme päivinä. Hän johtaa meidät läpi sairauksien ja kuoleman. Kristus, Logos, puhdisti muinoin spitaalisen miehen, parantaa tänään sen, mikä meissä on halvaantunutta ja makaa tuskissaan. Hänen tahtonsa puhdistaa meidät, tuo takaisin ihmisten yhteisöön, nostaa seisomaan, rohkaisee meitä kohtaamaan toisia ihmisiä. Hän johtaa meidät myös raskaisiin kohtaloihin ja vahvistaa meitä kantamaan kohtalomme ja ohjaa meidät elävien vesien lähteille, kuten muinainen psalmirunoilija laulaa. Hän iloitsee meissä, kärsii meissä ja voittaa myös meitä uhkaavan kuoleman. Hän ‒ Kristus meissä.

Iitissä 10.2.2021
Pekka Asikainen

Tulevaisuuden siemenet

Markus 7: 31 – 37 
Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.

Pohjolan kesä on kuin kaunis uni, joka vähitellen katoaa pois. On kuin se olisi tullut meille toisesta, paremmasta maailmasta. Pitkät, valoisat kesäpäivät ovat aivan muuta kuin talven lyhyet hämärät päivät. Kesä on katoavainen.

Kuitenkin tämänkin kesän hedelmissä ovat myös tulevaisuuden siemenet. Siemeniin eivät ole sitoutuneet vain maan voimat vaan myös henkiset mahdit, niin että uusi kesä ensi vuonna on mahdollinen. 

Kun Kristus kaksituhatta vuotta sitten kulki Palestiinassa hän kylvi tulevaisuuden siemeniä kulkien ympäri maata, opettaen kansaa ja myös parantaen sairaita. Galileassa hän parantaa kuuron miehen, joka voi nyt myös puhua selkeästi. Voi olettaa, että parannettu lähtee seuraamaan Kristusta, että hänestä tulee kristitty. Uudessa testamentissa kerrotaan monista parantumisista. Kristuksen parantamien ihmisten kohtalo muuttuu ja tämä muutos vaikuttaa kauas tulevaisuuteen, myös heidän tuleviin inkarnaatioihinsa, meidän aikaamme asti.

Aina kun kokoonnumme, vaikka pienelläkin joukolla, yhteiseen rukoukseen kylvämme siemeniä tulevaisuutta varten. Jokainen ihmisen vihkitoimitus kestää vain tietyn ajan, mutta siitä säilyy aina jotakin myös ikuisuutta varten. 

Kristus on luvannut meille: taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.

Juhannus ja keskikesä

Ulkoisessa vuodenkierrossa elämme keskikesää. Kaikki kukkiva, kukoistava, tuoksuva väriloisto hiljalleen lakastuu ja luonnossa alkaa kypsymisen aika. Kasvimaailma on kurottautunut kohti taivaita. Kosmoksen voimat, aurinko, valo ja lämpö, ovat kutsuneet niitä maan pimeydestä ylös valoon, kohti korkeuksia. Tämä on kasvimaailman valvovaa unta.

Ihminen sen sijaan, intoutuessaan kasvun ja kehityksen riemuun, laulaessaan ja tanssiessaan, antautuessaan kosmoksen vietäväksi, vaipuukin uneen ja hänen tietoisuutensa uinahtaa. Hänet valtaa kesäyön uni, Kesäyön unelma, kuten Shakespearen kuuluisan näytelmän varhaisempi nimi kuuluu. Tähän tulvivaan valoon nousee Johannes Kastajan valtaisa hahmo ja ”huutavan ääni”.

Juhannuksen aikarukouksessa kuulemme hänen nimensä kreikkalaisen muodon, josta erottuvat selvästi äänteet I – O – A. Äänteet ilmaisevat Johannes Kastajan sisäistä olemusta. Eläytymällä näihin äänteisiin voimme löytää seuraavanlaisia tunnelmia: I – johtaa kuin portaikkona suoraan ylös, kohti Isä-Jumalan hengenkorkeuksia, O – ympäröi hengenkorkeuksissa Isä-Jumalan lämmöllä, luovalla ja uudistavalla aineksella, A – puolestaan viittaa Kristus-Aurinkoon.

Kun näitä äänteitä mietiskelee, Marian tavoin liikuttelee sydämessään, voi oivaltaa näistä yhä uusia ja uusia sisältöjä. Johannes Kastajan kreikkalainen nimi IOANES kohottaa nimen arkisen Jussin yläpuolelle, ja näin sana alkaa viitata henkisiin ulottuvuuksiin. Nimen todellisuussisältö jatkuu kuulon alueella: Ioanes on ”huutavan ääni erämaassa”, erämaan autiudessa ja yksinäisyydessä. Tuo ääni on polttava liekkisana, kipeä, eheyttävä, parantava, joka ohjaa ihmisen kehittymään, muuttumaan, muuttamaan käsityksiään. Se sana on MIELENMUUTOS, metanoia, ’parannus’, kuten sana on käännetty vanhassa kirkkoraamatussa. Sen elementti on tuli, Sanassa elävä tuli, joka polttaa meistä pois turhan ja epäolennaisen ja puhdistaa meidät.

Johanneksen upotuskasteessa ihmisen tietoisuuteen nousi järkyttävällä tavalla hänen erkaantumisensa jumalallisesta. Mielen ja ajattelun muutos oli johdonmukainen seuraus kasteen kaiken muuttavan tapahtuman voimasta. Tässäkin mielessä Johanneksen kaste on verrattavissa kuolemanrajakokemuksiin, joista olemme kuulleet ja saaneet usein lukea.

Koko Juudean maa ja kaikki Jerusalemin asukkaat läksivät ulos hänen luokseen. Ja kun Johannes heidät kastoi Jordanin virrassa, he samalla tunnistivat syntivelkansa ja hairahduksensa. Ja Johanneksen vaatetuksena olivat kamelin karvat ja vyötäisillä nahkavyö. Hänen ruokanaan olivat palkohedelmät ja metsähunaja. Hän julisti sanoen: ’Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi. Liian vähäpätöinen olen päästämään edes maahan kumartuneena hänen kengännauhojaan. 

Minä olen kastanut teidät veteen upottamalla, mutta Hän on kastava teidät Pyhään Henkeen.’ Mark. 1: 5 – 8.

Ja niinä päivinä tapahtui, että Jeesus tuli Galilean Nasaretista ja Johannes kastoi hänet Jordanin virrassa. Ja heti vedestä noustessaan Jeesus näki taivaat auenneina ja sieltä Hengen – kuin kyyhkysen – laskeutuvan häneen. Ja taivaista kuului ääni: ’Sinä olet minun Poikani, rakastettuni; sinussa on hyvä tahtoni tullut ilmi.’ Mark. 1: 9 – 11.

Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslastaan. Niin hän katsahti ylös ja näki Jeesuksen vaeltavan ohitse, ja sanoi:

KATSO, JUMALAN KARITSA, (JOKA KANTAA IHMISKUNNAN EREHDYSTEN JA SYNTIEN VELKATAAKAN.) Joh. 1: 35 – 36.

Evankelista Johannes kertoo edelleen, miten juutalaisia tulee kertomaan Johannekselle, että Jeesus kastaa Jordanin toisella puolen ja kaikki menevät Hänen kastettavakseen. Johannes vastaa puhtaasti ja vaatimattomasti, ilman pienintäkään egoismia tai kilpailua opetuslasten lukumäärästä:

”Ihminen ei voi ottaa vastaan mitään, ellei sitä ole hänelle suotu korkeammista maailmoista. Te olette todistajiani, kun sanoin: ’En minä ole Kristus-voideltu, vaan minä olen se, joka on lähetetty Hänen edellään.’ Kenellä on morsian, hän on sulhanen. Mutta sulhasen ystävä seisoo tämän vierellä kuunnellen ja iloiten sulhasen äänestä. Nyt tämä minun iloni on täyttynyt:

HÄNEN TULEE KASVAA, MUTTA MINUN TULEE PIENENTYÄ.” Joh. 3: 27 – 37.

Johannes Kastajaa ei syyttä pidetä uhraamisen suojelijana ja siunaajana kristillisessä jumalanpalveluksessa, messussa. Edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen hänen suureen kutsumustehtäväänsä kuului joutuminen vankilaan. Lopulta hänen mainen kohtalonsa täyttyi hänen tultuaan mestatuksi. Uhrikuolemansa jälkeen Johannes Kastaja ei kadonnut maan piiristä, vaan jäi henkisestä maailmasta vaikuttamaan siunaavana sieluna opetuslasten keskuuteen.

Uhriaines ei koskaan häviä olemattomiin, vaan se rakentaa jumalallista hengen maailmaa ja toimii siltana maisen ja jumalallis-henkisen välillä. Niin usein kuin me vihkitoimituksen uhriosassa yhdymme täysin sydämin sanoihin ”Kristus-valo päivämme valossa”, yhtä usein voimme muistaa Johannes Kastajan sanat: Hänen tulee kasvaa, minun pienentyä.

Meidän palava rukouksemme on rakkaudessa ja hyvällä tahdolla suoritettu uhri, joka suitsutussavun tavoin nousee Isä-Jumalan eteen. Siinä rukouksessa todellistuvat jokaisella kerralla konkreettisesti I – O – A, ylöspäin suuntautuvana rukouksena, palavana rakkautena ja antaumuksena jumalalliselle maailmalle. Jokaisessa todellisessa uhripalveluksessa, myös Ihmisen vihkitoimituksessa, Johannes Kastaja on siunaamassa alttarin ihmistä siunaavaa tekoa nyt ja kaikkina aikoina.

Parhain terveisin Pekka Asikainen

Mikä on ihmeiden ihme?

Mikä on ihmeiden ihme?

Tämä syvimmästäkin syvempi rauha.

Se, joka on nyt joka hetki tässä.

Kävelen siinä, pysähdyn siinä,

Teen kaiken siinä ja siinä olen.

Tämä, kaikkea aikaisempaa rauhaa

                                            syvemmälle läpäisty.

                      Aiempi rauha on kaukana, kaukana…

                                           Se on menneisyyttä. 

Tämä uusi on tullut osoittaakseen,

                      mitä nyt on Rauha. 

Se osoittaa olemassaololle 

                      siihen kuuluvaa voiman lähdettä,

Kulje tässä uudessa, elä tästä uudesta,

                      Saa tästä uudelleen elämäsi.

Tämä on se mistä evankeliumissa sanotaan

                      ”Minun rauhani, sen Minä annan teille

                      En minä anna niin kuin maailma antaa…

                      Maailmassa teillä on ahdistus.”

Niin maailmassa on ahdistus. 

Siinä en ole silloin, kun olen tässä Rauhassa.

Kuuntelen evankeliumin sanoja:

                      ”Mutta olkaa turvallisella mielellä.

                      Minä olen jo maailman muuntanut.” 

Riitta Harjunen, 20.4.2020 

”Minä olen viinipuu, te olette oksat”

”Minä olen viinipuu, te olette oksat.” (Johannes 15)

Olemme saaneet kokea viime viikkoina yllättävää auttamishalua ja perinteinen naapuriapu on monin paikoin herännyt eloon. Lähimmäisistä tahdotaan pitää huolta.

Juuri tällaisena aikana, jolloin ihmisten väliset kohtaamiset on rajoitettu minimiin ja jolloin yksittäiset ihmiskohtalot näyttävät hukkuvan lukumääriin, tilastoihin ja todennäköisyyksiin, on erityisen tärkeää muistaa ihmisyyden arvo. Ulkopuolisen ja irrallisuuden kokemus korostuu juuri nyt. Yksinäisyydessä saattaa voimistua tunne siitä, että ihminen kokee olevansa syrjään sysätty vailla ihmisyhteisön täysivaltaista jäsenyyttä.

Näin ei kuitenkaan ole, sillä meistä jokainen on jo syntymässään saanut oikeuden elää omana itsenään ja samalla osana ihmisten yhteisöä. Kukaan ei ole ylimääräinen, sillä vain yhdessä muodostamme ihmiskunnan.

Kristus sanoo opetuslapsilleen: ”Minä ole viinipuu, te olette oksat.” Näin Hän kertoo omasta suhteestaan ihmiseen, ei vain opetuslapsiinsa. Elävä puu on yhtä oksiensa kanssa. Puu on oksat. Oksat ovat puu. Lauseellaan Kristus ilmaisee, miten lähellä Hän on meitä. Tai oikeastaan, että Hän ei ole lähellämme vaan Hän on meissä ja me olemme Hänessä. Meidän elämämme on Hänen elämäänsä.

Meitä Kristukseen yhdistävä rakkaus on samaa rakkautta, joka meidät voi yhdistää lähimmäisiimme. Lähimmäisenrakkaus saa Hänen kauttaan aivan uuden mahdollisuuden vaikuttaa. Se syvenee ja kasvaa, ihmisten yhteisöstä tulee yhä enemmän Kristuksen yhteisö.

Epäilevästä Tuomaasta näkeväksi apostoliksi

Toinen pääsiäisen ajan sunnuntai on nimeltään Tuomaan sunnuntai tai valkoinen sunnuntai. Silloin opetuslapsi Tuomas kohtasi Ylösnousseen Kristuksen ensimmäisen kerran. Kristus tiesi Tuomaan epäilevän ja pyysi häntä katsomaan Hänen haavojaan ja laittamaan sormensa haavoihin. Johannes ei kerro evankeliumissaan, tekikö Tuomas todella näin. Hän kaikesta päättäen vain huudahti tunnustaen: ”Sinä olet minun Jumalani, minun sieluni Herra!”

Epäilevä Tuomas on sananpartena kaikille tuttu. Sen sijaan hänen henkilöhahmonsa on monelle jäänyt vieraaksi. Vain muutaman kerran Johannes mainitsee hänet evankeliumissaan. Kun Jeesus sanoo opetuslapsilleen Lasaruksen kuolleen (Joh. 11: 16) ja ehdottaa menemistä Lasaruksen luokse, siinä yhteydessä Tuomas sanoo: ”Menkäämme mekin sinne, kuollaksemme hänen kanssaan!”

Seuraavan kerran tapaamme hänet toisen pääsiäissunnuntain iltana, kun Ylösnoussut ilmestyy opetuslapsilleen toisen kerran. Enempää evankeliumit eivät kerro hänestä, sen sijaan legendat tietävät hänestä enemmän. Legendan mukaan Ylösnoussut itse ilmestyi hänelle ja kehotti häntä viemään evankeliumin ilosanomaa Intiaan, ja niin Tuomaasta tuli sitten Idän apostoli.

Keskiaikainen Johannes Hildesheimilaisen legenda Kolmesta pyhästä kuninkaasta ja Gustav Schwabin siitä  runoilema ”romanssi” kertoo hänestä seuraavaa.

Kun kuninkaat jo ovat tulleet vanhoiksi, harmaapäisiksi ja kumaraisiksi, he edelleen säännöllisesti kokoontuvat vuoren laelle pieneen kappeliin, jonka he olivat pystyttäneet palattuaan Beetlehemin lapsen luota.
Eräänä päivänä, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kuninkaat viettivät jälleen kerran kuningas-lapselle pyhitetyssä kappelissa jumalanpalvelusta. Silloin ovi avautui ja kappeliin astui tuntematon pyhiinvaeltaja. Hän alkoi kertoa Palestiinan tapahtumista, joista kuninkaat eivät olleet tienneet mitään. Mies kertoi, miten lapsi oli varttunut aikuiseksi, miten Hänestä oli tullut Kristus, miten Häntä oli vainottu, miten Hänen kanssaan oli vietetty kiirastorstaina Pyhää ateriaa, ja miten Hänet oli pitkäperjantaina Golgatalla ristiinnaulittu ja haudattu, mutta miten Hän voitti kuoleman kolmantena päivänä ja nousi ylös haudasta. Pyhiinvaeltaja kertoi vielä taivaaseen astumisesta ja Pyhän hengen vuodattamisesta.
Kun kuninkaat kuulivat näistä viimeisistä tapahtumista, kyyneleet täyttivät heidän silmänsä. Pyhiinvaeltaja oli apostoli Tuomas, epäilijä ja lopulta suuri Kristuksen tunnistaja ja tunnustaja. Häneltä kuninkaat saivat kasteen, ja näin heistä tuli kristittyjä.
Tuomas suoritti sitten papiksi vihkimisen sakramentin, vihki kuninkaat papeiksi ja asetti heidät Idän piispoiksi. Apostoli Tuomaan johdolla he asettuivat alttarille viettämään Pyhää ateriaa.

”Ja henki oli heidät täyttänyt, sen tulen hehkuun sielut kastanut.
Papillisin vaattein puettuina, kultaisessa uhrimaljassa
he Vapahtajan veren aarteenansa, ruumiin kalleutenaan säilyttivät.
Pyhättönsä alttarilla veljet halajoivat Herran ehtoollista.
Ja leivän, viinin eessä ihmeissänsä he iloiten nyt kaikki seisoivat.
Niin toinen vanhus toista lähestyi ja aterian toisilleen näin tarjosi.
Kuin kalvas otsa ylös kohoutui, kuin sydän väsynyt jo virvoittui!
Ja kasvoihinsa jostain ylhäältä käy valon säde, maahan lähetetty.”

Ensimmäisen kerran he nyt viettivät Pyhää ehtoollista tuossa samassa kappelissa, jonka he olivat pystyttäneet saman vuoren laelle, jolla he ensi kerran olivat nähneet kirkkaan tähden, kuninkaan tähden, joka oli heille aikoinaan näyttänyt tien kuningas-lapsen äärelle. Beetlehemissä he olivat kumartaneet vastasyntynyttä kuningaslapsosta ja uhranneet hänelle kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
Kun kuninkaat tunsivat loppunsa lähestyvän, he valitsivat seuraajakseen ”patriarkan”, jolle antoivat nimen Tuomas. Hänen rinnalleen asetettiin valtakunnan suojaksi kuningas, nimeltään pappiskuningas Johannes. Kun Itäisten maitten kuninkaat sitten kuolivat, heidän maiset jäänteensä kuljetettiin Konstantinopolin ja Milanon kautta Kölniin, jonka tuomiokirkkoon Kasparin, Melkiorin ja Baltasarin maiset jäänteet on haudattu. Näin legendan mukaan kristinusko tuli Intiaan.

Muinaiset ristiretkeläiset odottivat kristinuskon uudistumisen saapuvan idästä, auringon nousun suunnalta. Niinpä he ikävöiden etsivät idästä myös pappiskuningas Johannesta ja hänen valtakuntaansa.

Kun apostoli Tuomas toi heille uuden tiedon lapsen elämän seuraavista vaiheista, kuolemasta ja ylösnousemisesta, silloin pyhällä vuorella vietettiin suurta juhlaa, ehtoollisen sakramenttia ensimmäistä kertaa. Länsi ja itä lähestyivät toisiaan: kristinusko yhtyi itäiseen viisauteen. Epäilevästä Tuomaasta oli tullut Kristuksen horjumaton apostoli.

Hengessään hän oli kuullut Kristuksen lähetyskäskyn ”menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa ylösnousemuksen ilosanomaa kaikelle luomakunnalle!” Sanat olivat herättäneet vastakaikua hänen sielussaan ja näin Tuomaan kohtaloksi tuli lähteä Itään, Idän viisaitten kuninkaitten maille kauas Intiaan, jossa hän koki marttyyrikuoleman vuonna 72 jälkeen Kristuksen syntymän.

Pekka Asikainen

Skapande sol

Hur ser det månntro ut i vårt allra, allra innersta? 
Att fånga den stämningen i ord är nog inte det lättaste, men de som har försökt har ofta sagt att den har någonting med värme, glöd eller också ljus att göra, som ett slags sol djupt under allt det som syns utanpå.
Kunde det vara så att vi egentligen är större eller mindre solar allihop, utan att vi märker det? Lite som Edith Södergran: 
Jag går på sol, jag står på sol, jag vet av ingenting annat än sol. 
                                                                 ++++ 
Påskberättelserna i Bibeln är fyllda av dramatik och häftiga svängningar. 
När påsken bryter in är det så tidigt att de flesta ännu sover efter en omtumlande sabbatsfest. Några kvinnor har stigit upp för att gå till en grav. Evangeliet är väldigt exakt när det gäller tidpunkten för detta: det sker i dagbräckningen under den första veckodagen. 
Den första veckodagen är söndag, solens dag. När kvinnorna går till graven är det ännu mörkt. När de kommer fram går solen upp. 
Är detta ögonblicket kristendomen började? På solens dag när solen gick upp. 
                                                                     ++++ 
Det finns ett annat ställe i Bibeln som påminner om detta. Vi hittar det på den allra första sidan – i skapelseberättelsen – och är bekant för de allra flesta: ’Och Gud sade: ”Varde ljus” och det vart ljus’. En väldigt vacker bild: ljuset som det första skapade, och också detta skedde på ”den första dagen”. 
Vi ser här hur de två berättelserna går in i varandra. Gamla testamentets skapelseberättelse lägger något solartat som grund för världens existens och utveckling. Påskhändelsen tar upp samma tema: ur en förmörkad värld stiger solen, ljuset, värmen som den nya skapelsens drivande kraft. En Människoson har fört solljus till dödens boningar, som lever upp igen. 
Men det slutar inte här.                                                                          
++++ 
Det blir allt tydligare att det är en tredje soluppgång som världen idag längtar efter. Men den kommer inte att ske därute, ingen frälsare skall komma och rädda oss ur det mörker vi själva skapat och som hotar hela vår existens. Det är i hjärtat hos människorna, ”längst inne”, som solen borde gå upp. Den första pingsten är begynnelsen på den tredje skapelsevågen. Vi glömmer så lätt att orden ”skapare” och ”skapelse” inte bara gäller en skapande Gud, utan att också vi har getts förmågan att skapa – liksom de första lärjungarna. Den kraften kallas också för Kristi kraft. Den gudomliga världen väntar att vi tar oss till den och att också vi växer till livgivande, skapande ”solar” i de mindre eller större världar vi satts att verka i här på jorden. 
I en mörk tid bryter påskens skapande kraft fram i de människor som har ”sol i hjärta, sol i sinne”!

Lars Karlsson

Pääsiäisunnuntaina

”Hän menee teidän edellänne Galileaan.”

Nousevan pääsiäisauringon säteet valaisivat puutarhan, kun naiset tulivat Jeesuksen avatulle haudalle voidellakseen hänen ruumiinsa. Naisten sydämen täytti murhe, niin kuin muidenkin, jotka olivat kulkeneet Jeesuksen kanssa hänen eläessään. Murheeseen liittyi yksinäisyyden ja suojattomuuden tunne.

”Hän menee teidän edellänne Galileaan.” lupaa heille enkeli, joka nuorukaisen hahmossa ilmestyy heille tyhjässä haudassa. Galilea, josta hän puhuu ei ole vain Palestiinan vehrein ja lempein seutu vastakohtana karulle Juudealle ja Golgatan teloituskukkulalle vaan se on ennen kaikkea toivo valoisasta tulevaisuudesta. Galilea on uusi maailma, joka pääsiäisaamuna alkaa syntyä: Jumalan valtakunta maan päällä.

Meidän aikakauteemme kuuluu kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä. Tunne, että ihminen on lopultakin aina yksin ja suojattomana maailman valtojen armoilla, elää monessa sielussa. Yksilöllistymisen kehitys on jo jatkunut pitkään ja sen varjot, itsekkyys ja syrjäytyminen vallitsevat maailmassa. Tämän on kuitenkin muututtava, ja se on mahdollista siksi, että Kristus on kokenut ihmisen kuoleman ja suurimman mahdollisen yksinäisyyden ja voittanut ne molemmat. Ylösnousemuksen teko ei tuo maailmaan ainoastaan parannuksen vaan myös ihmisten yhdistymisen mahdollisuuden. Veljeys ja sisarellisuus eivät vielä ole toteutuneet, mutta ne ovat tulleet mahdollisiksi Kristuksen teon ansiosta. 

Ylösnousemuksen ansiosta me kaikki voimme kokea ihmisyyden ja sen myötä olevamme osa ihmiskuntaa. Hän yhdistää meidät, niin erilaisia kuin olemmekin, ja elää jokaisessa meissä liittyneenä yhtaikaa sekä yksittäiseen ihmiseen että koko ihmiskuntaan.

Kristus on mennyt edellämme Galileaan, jotta mekin voimme yhdessä Hänen kanssaan rakentaa tulevaisuuden maailmaa. Kristuksen ja ihmiskunnan valtakuntaa maan päälle. Jokainen, joka tahtoo etsiä Kristusta, on jo liittynyt maailman edelleen kehitykseen ja hänen ylösnousemukseensa.

Pitkäperjantaina

Aamuvarhaisella oli satanut ohuelti lunta. Nuori, haarniskoitu, elämäänsä ja Jumalaan pettynyt ja katkeroitunut mies ratsasti suuressa metsässä. Ei aikaakaan, hän kohtasi tiellä harmaapukuisen miehen taivaltamassa paljain jaloin yhdessä puolisonsa ja kahden kauniin tyttärensä kanssa.
Harmaapukuinen pyhiinvaeltaja tiedusti nuorukaiselta, miksi tämä ratsasti täysissä aseissa tällaisena päivänä, jona meidän Herramme aseettomana, itseään puolustamatta kärsi ristinkuoleman.
Mutta ratsastajalla ei ollut ajantajua. Hän ei tiennyt, että oli pitkäperjantai. Vain yhden asian hän muisti: oman itsensä. Hän muisti vain sen, että oli joutunut ilman omaa syytään kärsimään vääryyttä, pilkan tuomaa häpeää eikä Jumala ollut häntä koskaan auttanut.
Keskustelu harmaapukuisen pyhiinvaeltajan kanssa jatkui, kunnes katkeroitunut ratsastaja hyväksyi neuvon mennä lähistöllä asuvan erakon majalle, jossa hän ehkä saisi apua ja uutta ajateltavaa.

Suunnilleen näin keskiaikainen ritarieepos, Wolframin Parsifal, kertoo kriisiin joutuneen nimihenkilön kokemuksista. Vaikka teos on 1200-luvulta, se ei suinkaan ole auttamattomasti vanhentunut, kuten sitä arvostelija luonnehti suomennoksen ilmestyttyä. (suom. Jukka Pajukangas, WSOY 1991) Sen kieltä ja kuvia on vain opeteltava lukemaan.

Nimi Parsifal merkitsee kulkemista ”keskeltä läpi”, läpi vaikeuksien, laakson, metsän ja läpi kohtalon mukanaan tuomien ongelmien. Samalla se on kirja ihmissielun vihkimyksestä korkeampaan ihmisenä olemiseen.

Maallista elämää on kutsuttu vanhastaan murheenlaakson läpi taivaltamiseksi. Se on Parsifalin elämää. Hän voi olla kuin kuka tahansa meistä, mies, nainen, trans, muun sukupuolinen, jolla on polttavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja joka etsii elämälleen ja kohtalolleen tarkoitusta.

Miksi Parsifal kantaa haarniskaa ja keihästä? Ovatko ne todella tarpeen? Hän on varustautunut puolustamaan itseään. Harmaapukuisella pyhiinvaeltajalla sitä vastoin ei ole mitään aseita. Hän ja hänen perheensä luottavat jumalalliseen huolenpitoon ja ohjaukseen. Heidän ei tarvitse puolustautua. Eikö tällainen elämään suhtautuminen tuo mieleen Uuden Testamentin päähenkilön elämän tärkeimmän piirteen, kärsimyksen hyväksymisen?

Kristiyhteisön ensimmäinen pappi ja perustaja Friedrich Rittelmeyer on kirjoittanut:

Harvalle meistä on tullut mieleen sellainen jumalallinen ajatus,
että pahan voittaminen onnistuu vain siten,
että hyväksymme meitä kohtaavan kärsimyksen.
Tästä yhdestä ainoasta piirteestä tunnistamme ─ Jumalan.

Hiljaisen viikon ja pitkäperjantain tapahtumista tiedämme, että näin teki myös Kristus Jeesus. Täysin aseettomana, itseään puolustamatta Hän seisoi ylipappien ja Pilatuksen edessä ja otti vastaan aiheettomat syytökset. Hän vaikeni ja seisoi hiljaa sotilaiden ja kansan pilkan kohteena. Kertaakaan Hän ei pyytänyt avukseen Jumalan enkelikuntia saadakseen itselleen oikeutta. Itselleen Hän ei vaatinut oikeudenmukaista kohtelua.

Kristuksen seuraaminen on juuri sitä, että emme vaadi itsellemme mitään, edes oikeudenmukaisuutta. Jos rohkeasti sisäistämme tämän ajatuksen, silloin harteiltamme putoaa painava kuorma ja me saamme vapahduksen.

Erottuaan harmaapukuisesta pyhiinvaeltajasta Parsifal oli saanut elämäänsä hivenen luottamusta ja hän huudahti hevosensa selästä: ”Juokse, ratsuni, Jumalan tahdon mukaan!” Erakon majalta hän sai itsetuntemusta, heräsi syyllisyyteensä ja kasvu jatkui pitkän pysähdyksen jälkeen.

Pekka Asikainen