Blogi

”Minä olen tie, totuus ja elämä”

Kautta vuosisatojen ihmiset ovat lähteneet pyhiinvaellukselle kaikkialla maailmassa. Tielle on lähdetty paitsi päämäärän myös ennen kaikkea matkalla olemisen itsensä vuoksi. Todellinen tavoite on ollut muuntumisen kokemus omassa sielussa.

Elämämme muodostuu vaelluksista, pienemmistä ja suuremmista. Voittaessamme tiellä olevat esteet ja löytäessämme harhailujen jälkeen taas oikean suunnan, muuttuu sisäisyytemme. Emme ole enää samanlaisia kuin matkalle lähtiessämme. Suhteemme maailmaan ja omaan itseemme muuttuu matkan myötä.

Sosiaalisessa elämässämme joudumme myös toisinaan kulkemaan pitkiä matkoja, sillä vaikka toinen ihminen olisi ihan lähellä, voi tie hänen luokseen olla hyvin pitkä. Myös tie henkisten totuuksien ymmärtämiseen ei kulje vain pään vaan myös tekojen, askeleitten ja ennen kaikkea sydämen kautta.

Kristuksen lause: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”(Joh.14) tuntuu ensin yhdistävän toisiinsa neljä aivan yhteen kuulumatonta asiaa, mutta ne liittyvät elävästi yhteen. Vain siten, että minä lähden liikkeelle ja pyrin eteenpäin, voin löytää totuuden elämässäni, tietäen, että Kristus kulkee kanssani joka askeleella, myös kaikkein vaikeimmalla.

Totuuden tunteminen syntyy vaelluksesta ja koettelemuksista mutta myös ilosta ja rakkaudesta, jotka kohtaan matkalla. Tärkeää on, että minä itse olen ne kohdannut, ne ovat minun kohtaloni, osa minua, minun elämääni. Todellinen itsetuntemus on siunaukseksi koko maailmalle ja sen saavuttamiseksi on tärkeää pysyä liikkeellä.

(Artikkelin kuva Heliheli Kopteri)

Pingsten som språkets födelsedag

Pingsten kan betyda mycket – bland annat språkets födelse. Det är ju då som Petrus håller sitt kända tal till dem som vallfärdats från alla jordens hörn till Jerusalem och alla förstår vad han säger, oberoende av modersmål.
Poeter har ett särskilt intimt förhållande till språket och dess inneboende kraft. De söker ofta efter uttryckssätt som når de djupa underströmmarna i det vi försöker förstå och skapa via vårt språk.
Nobelpristagaren, diktaren Tomas Tranströmer hade under åren 1964-1990  en intensiv brevväxling med sin amerikanska kollega Robert Bly.  Här är ett utdrag ur ett brev 26.1.1977:
”Det är betecknande för vårt århundrade att få unika tankar har framförts i festlig ton, ”högtidligt’. Det känns som om de mest originella tankarna framförts med lugn och lågmäld röst. I går läste jag en australisk poets  både rimmade dikter och prosadikter, och jag märkte att hans språk fick naturligare rytmer och ordföljder i prosadikterna än i hans verser. I prosadikterna upplever vi ofta en man eller en kvinna tala, inte inför en mänskomassa utan lågmält till någon enskild människa, som lyssnar.  —-Jag tror inte att en ny form uppstår inom poesin av en slump eller för att roa läsarna. Den uppstår därför att utan den skulle vissa av våra känslor eller halvt begravda tankar stanna under vårt medvetandes yta, osäkra på sig själva och oförmögna att bryta fram.—–Prosadikterna påminner kanske mest om hemmets, det privatas religion, de metriska dikterna snarare om kyrkor. Antikens värld kände till båda arterna och konstigt nog fanns det andra gudar för den offentliga religionen än för den privata, som lämpligen kallades ’mysterier’. Prosadikten är så till vida märkvärdig, att den kan ta upp detaljer i sig. En augustidag iakttog jag en regnskur och jag förundrade mig över hur mycket som skedde samtidigt: allt hände bara en gång. Varje händelse behövde sin egen plats i dikten, och jag var glad att kunna använda prosadiktens form. Dikten heter ’Augustiregn’. Och ändå förblev det mesta obemärkt.Jag tror att vår tids diktning längtar efter det som sker bara en gång. Vi som slussats genom den obligatoriska skolan märker ofta hur oförmögna vi är att skriva om detaljer, vi har för tidigt drivits till generaliseringar. Vi har uppmanats skriva om ’mänskligheten’ och inte om vår granne rörmokaren som sköt sig i magen framför sitt hus. Prosadikten är annorlunda, den frågar inte efter allmänna påståenden, den uppmanar oss att gå tillbaka till den ursprungliga iakttagelsen – innan slutledningen stormade in. Egentligen ser vi inte ’mänskor som går över gatan’. Först ser vi en glimt av något rörligt föremål, vi ser den obestämda gången hos en person med stela knän, vi ser ett barns röda mössa, vi ser en grönklädd arm vifta, och någon sekund senare rapporterar hjärnan: ’mänskor går över gatan vid grönt ljus’. I gymnasiet skrev jag alltid slutledningen före iakttagelsen. Jag proklamerade: ’Mänskligheten vill frihet’, eller ’Människans värde är absolut’. Jag tycker om prosadiktens sätt att låta den ursprungliga iakttagelsen leva så att det är möjligt att i en god prosadikt – liksom i en metrisk dikt – skriva varje substantiv i ental, singularis! Inte ett enda flertal, pluralis i hela dikten! Här misslyckas jag alltid och när jag läser mina prosadikter märker jag hur djupt pluralis sitter i mig. Prosadikten hjälper oss att komma över detta genom det som sker en enda gång”.

Översättning Lars Karlsson

Europa vid korsvägen

Vår kontinent står just nu inför ett vägskäl. Den fredsvision om ett gemensamt Europa från Atlanten till Ural som verkade så möjlig för ett par årtionden sedan har ersatts av misstro, ökande spänningar, och till och med krav på nya murbyggen. Hur skall vi hitta en gemensam tonart som kan klinga högre än de allt skränigare solisterna i den europeiska kören? När den engelska prästen och poeten John Donne (1572-1631) låg svårt sjuk skrev han i sin dagbok: ”Mänskligheten är en skrivares verk, vi är en del av en gemensam bok. När en människa dör rivs inte hennes kapitel ut, utan det översätts till ett bättre språk, och på detta sätt måste varje kapitel översättas… När klockan ringer till andakt, kallar den inte bara predikanten utan hela församlingen samman. Så kallar klockan oss alla, och särskilt mig, som av sjukdomen förts så nära dörren…”
Donne skriver här och i den följande dikten om sig själv och den enskilda människan, men i dikten för han överraskande fram vår egen världsdel, Europa, som en sinnebild för någonting gemensamt värt att bevaras. Anade han redan för fyra århundraden sedan att Europa i dag är hotat av krafter som vill splittra oss i små enklaver för att göra oss till lätta offer för de verkligt stora maktcentren i vår värld? 
Här följer dikten:

No man is an Iland, 
intire of itselfe;
every man is a peece of the Continent,
a part of the maine;
if a Clod bee washed away by the Sea,
Europe is the lesse,
as well as if a Promontorie were,
as well as if a Manor of thy friends
or of thine owne were;
any mans death diminishes me,
because I am involved in Mankinde;
And therefore never send to know
for whom the bell tolls;

It tolls for thee.

Människan är inte en ö fullständig i sig själv. Vi är alla ett stycke av kontinenten, vi är en del av det hela. Om en landtunga sveps bort av havetblir Europa mindre. Så sker också med varje udde med dina vänners marker, eller ditt eget hus: Varje människas död gör mig mindre, jag är ju en del av mänskligheten.
Sänd alltså aldrig bud för att fråga för vem klockan klämtar. Den klämtar för dig.

Lars Karlsson

Passion aika

Hyvä Kristiyhteisö,

Passion aika valmistaa meitä aina uudelleen – joka vuosi – kohtaamaan sen, mitä Kristiyhteisön uskontunnustuksessa nimitetään ristinkuolemaksi.

Ihmisruumiin yksi suurimmista salaisuuksista ja viisauksista on sen ristin muoto. Risti on annettu meille jumalallisena lahjana, ihmisen muodoksi.

Ihmismuodon, ristin muodon, otti itselleen kerran myös Jumalan Poika, Kristus. Hän tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisristillä. Myös me kuolemme ristillä, sillä jonka aikojen alussa olemme jumalilta lahjaksi saaneet, ja jota edelleen kannamme mukanamme, syntymän hetkestä lähtien. Noin vuoden ikäisenä me nostamme sen pystyyn kantaaksemme sitä mukanamme läpi koko maisen elämämme. 

Näin meidät on aikojen alusta asetettu taivaan ja maan väliin, ihmisminän ja maailman väliin. 

Mutta: MIKSI Kiristus Jeesus kuitenkin ”kärsi ristinkuoleman” jos me edelleenkin kannamme itsessämme jo aikojen alussa lahjaksi saamamme ristiä?

Se mikä oli ennen ihmisruumiissa jumalallisena tarkoituksena, kuoli ristillä. Jotta se voisi uudelleen tulla eläväksi meidän sielussamme. Meidän omasta vapaasta tahdostamme. 

Kun me Ihmisen vihkitoimituksessa piirrämme kolme pientä ristiä otsallemme, leuallemme ja sydämen alueelle, me tavoitamme olemassaolossamme jotain uutta. Ajatuksin, tuntein ja tahtoen me voimme näin itsessämme tiedostaa – rakkautta osoittaen ja elävöittäen sen, mikä on meidän tehtävämme ihmisinä. Yhteyden luojina taivaan ja maan välille, ihmisminän ja maan välille. 

Niin, niin olkoon. 

Kameli neulansilmän edessä

”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Lk.18

Autiomaassa vaeltava kamelikaravaani on ikivanha näky. Tuhansia vuosia ovat kauppiaat kuljettaneet kamelien avulla tavaroita paikasta toiseen, jopa mantereelta toiselle. Omaisuuksia on ostettu, myyty ja koottu kamelikaravaanien ansiosta. Kameli on eläin, joka on kantanut ihmisen maallista omaisuutta. Juuri tämän eläimen Jeesus asettaa neulansilmän eteen, kun muuan korkeassa asemassa oleva mies tahtoo saada neuvoja henkisellä tiellään.

Mies on noudattanut käskyjä nuoresta pitäen, mutta vielä hän ei koe saavuttaneensa iankaikkisen elämän sfääriä. Miten ylittää ajallisen ja ikuisen, maallisen ja henkisen maailman raja. Jeesus antaa hänelle neuvon: hänen pitää vielä luopua omaisuudestaan köyhien hyväksi, sitten hän voi päästä eteenpäin. Ei ole ihme, että rikas mies tulee aluksi murheelliseksi tämän kuultuaan, sillä hän kokee luopumisen tuskaa. Hän tulee kyllä vielä löytämään tiensä eteenpäin, kun hän ensin on kasvanut luopumisen sijasta ajatukseen vapautumisesta. Hän oppii vielä kaipaamaan vapautumista ja silloin ei omaisuudella ole enää arvoa vaan se on vain taakka.

Elämässä olemme taakkoinemme ja menneisyyden painolasteinemme toisinaan neulan silmän edessä emmekä löydä tietä eteenpäin. Mutta kun onnistumme vapautumaan, antamaan anteeksi, joustamaan toisten hyväksi, olemaan ennakkoluulottomia -se voi tapahtua monella eri tavalla- silloin olemmekin jo neulansilmän toisella puolella, iankaikkisuuden alueella, josta tie jatkuu eteenpäin.

Ota vuoteesi ja kävele

”Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» 

Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli”. (Joh.5,2-9)

Se joka ajaa nopeimmin autolla, juoksee nopeimmin tai tekee eniten maaleja, on tämän päivän sankari. Huippu-urheilijoita palvotaan ja heistä tulee miljonäärejä, voittaja on ihanne. Kilpailu levittäytyy kuitenkin muuallekin kuin vain urheiluun, se levittäytyy kaikkialle elämäämme: työhön, opiskeluun, koulunkäyntiin, harrastuksiin ja ihmisistä huolehtimiseen. Elämme kilpailuyhteiskunnassa, johon toisaalta kuuluu, että kaikki eivät voi olla voittajia ja että häviäjiä on yhä enemmän. Ihmisiä, jotka eivät jaksa tai osaa kilpailla on yhä enemmän.

Oliko tilanne Betesdan altaalla jo samanlainen? Jokainen halusi olla ensimmäisenä vedessä, eikä kukaan halunnut auttaa halvaantunutta. Hän itsekään ei voinut auttaa itseään, vaan makasi jo 38 vuotta sairaana.

Kysymys ei ole vain fyysisestä auttamisesta vaan siitä, että sielullisessa ja sosiaalisessa tilanteessa löytää perustan olemassaololleen ja se voi syntyä vain toisen ihmisen avulla. Se syntyy kun toinen ihminen ei halua vain hyötyä minusta, vaan näkee minut ja kantaa minua, osoittaa minua kohtaan todellista mielenkiintoa. Mielenkiinto lähimmäisiä kohtaan on suuri yhteisöä luova voima ja se on todellisen ihmiskohtaamisen edellytys.

Halvaantunutta Betesdan altaalla ei parantanut lähteen vesi, vaan se, että Kristus todella näki hänet ja että hänen syvintä olemustaan puhuteltiin ja kosketettiin. Näin hän löysi voiman tarttua omaan kohtaloonsa ja saattoi lähteä liikkeelle.

Jeesus-lapsi temppelissä

”Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä; hän oli opettajien keskellä kuunnelleen heitä ja esittäen heille kysymyksiä. Mutta kaikki, jotka kuulivat häntä, olivat hämmästyneitä ja ihmeissään hänen ymmärryksestään ja vastauksista, joita hän heille antoi.” Lk 2,46-47

Taiteilija Max Liebermann on 140 vuotta sitten maalannut näkemyksensä 12-vuotiaasta Jeesus-lapsesta temppelissä. Lapsi on kuvattu sivusta päin seisomassa keskellä miesjoukkoa. Yksi miehistä on istuutunut aivan lähelle lasta portaille, voidakseen katsoa suoraan hänen silmiinsä. Käsi mietteliäästi leualla hän yrittää saada vahvistusta kuulemalleen lapsen silmistä. Muut pyrkivät kurkottamaan lähemmäksi kuullakseen paremmin opetusta.

Vuorokausia kestäneen pelon, epätoivon ja varmasti monien rukousten jälkeen löytävät Jeesuksen vanhemmat lapsensa temppelistä opettamassa. Epätoivo muuttuu kiukun ja ilon kautta hämmästykseksi. Se, mikä oli kadonnut, löytyy, mutta muuttuneena.

Armon tähti, jonka mukaan myös kolme pappistietäjää aikanaan suunnistivat, liittyy yhä enemmän maailmaan. Sen valo ja voima elävät lapsen silmissä ja viisaissa sanoissa, joita hän puhuu. Sen lämpimän valon löytävät Josef ja Maria lopulta temppelistä lapsessaan, vaikka eivät sitä aluksi voikaan ymmärtää. Valo, joka on tulossa maailmaan, liittyy kahdeksantoista vuotta myöhemmin Jordanin kasteessa tämän lapsen kautta maan tapahtumiin. Ja elää siitä lähtien yhä enemmän liittyneenä meihin, ihmiskuntaan.

Ihmisenä olemisen peruskysymyksiin kuuluu oman elämän tarkoituksen ja suunnan etsiminen. Kun armotähden valo, meidän oman tähtemme valo, katoaa näkyvistämme, emmekä tahdo sitä löytää on hyvä muistaa, kirjanoppineita juutalaisia temppelissä, Jeesuksen vanhempia tai viisaita pappiskuninkaita.  Sen valon voi vielä löytää. Sillä rukouksessa elää sama valo, jonka voimme löytää myös maailmasta ulkopuoleltamme.

Armotähden hengen säde, josta syntyy sisäinen elämä Kristuksessa, voi löytyä lapsen silmistä, henkisestä viisaudesta tai lähimmäisen löytämisestä. Valo, joka oli tulossa maailmaan, elää nyt meidän keskellämme ja meissä.

Harri Salmisto

Att träffa målet

Ett konstverk försöker ta fram essensen av fenomen och skeenden, rör sig inåt och bortom den synliga ytan mot tillvarons kärna. Konstnärerna använder sig naturligtvis oftast av verklighetens ytor – lera, pigment, metaller, trä osv. De kan bearbeta dem, spegla dem, vända på dem, bryta upp och flytta på dem, men för att inte stanna vid kitsch och plump realism försöker de ta fram djupare liggande strömmar och strukturer som inte är bundna till tid och rum utan bär ett slags arketypisk evighet i sig.

Vägarna till dessa större giltigheter är många, lika många som det finns konstnärer i världen och varje ny riktning inom konsten har varit och är fortfarande försök att öppna en ny dörr mot verkligheten . Det kan jämföras med de många språken på jorden vi har idag – kanske 6000. Varje språk är i sig unikt och förmår skildra samma verklighet på sitt eget suveräna, oefterhärmliga sätt.

Konstnären måste alltså finna sitt språk , sin unika stämma i världen för att få nyckeln till arketypernas värld. Det gäller att träffa målet.

Det grekiska ordet hamartia, som förekommer både hos Aristoteles och i nya testamentet, har som så många ord genomgått en kraftig förvandling. I dagens språkbruk översätts det oftast med synd, ett begrepp som få ens vill ta i sin mun. För en modern människa har det närmast en negativ klang och kopplas nästan automatiskt ihop med skuldkänslor och mindrevärde, fördömande moralism och översitteri. Det grekiska ursprungsordet öppnar däremot helt andra dimensioner. Det härstammar från det gamla bågskyttet och betyder ungefär att missa målet.

Härifrån är inte ett alltför långt steg till det japanska bågskyttet Kyudo, där allt förvandlats till högsta koncentration och exakthet – till konst. Konstnären har sin pensel och sina färger liksom bågskytten har sin pil och båge.

Så beskriver Eugen Herrigel processen i sin bok Zen och bågskytte från 1948:

Skytten upphör att vara medveten om sig själv som den som skall träffa mitt i målet där framme. Detta tillstånd av omedvetenhet blir verklighet när han, helt tom och befriad från självet, blir ett med den fulländande tekniska skickligheten, även om detta innehåller något av en helt annan dignitet, som inte kan nås genom någon fortlöpande övning.

Att ”synda” som konstnär vore alltså att nöja sig med att kanske träffa tavlan, men inte mitt i prick. Språket klingar inte, för det är inte unikt. Med bara lite skrap på ytan öppnar sig inte heller arketyperna.

Därför är konstnärens väg svår. Många pilar måste skjutas och många försvinner för alltid innan mästerskapet nås.

Lars Karlsson

Tammikuu

Hyvät seurakuntalaiset!

Helsingin seurakuntaneuvosto piti tämän vuoden ensimmäisen kokouksensa 16.1., jossa uutena puheenjohtajana aloitti allekirjoittanut. Tästä luottamuksen osoituksesta johtuen ja Suomen Kristiyhteisön uusien kotisivujen kunniaksi, päätin aloittaa kirjoitelmien sarjan, jossa avaan hieman Helsingin seurakuntaneuvoston kokousten antia ja mahdollisia muita ajatuksia toiminnasta.

Tämän vuoden teemana kokouksissamme tulee olemaan uuden kirkon suunnittelua. Kuten moni lukija tietää, on Helsingin seurakunta rakentamassa uutta tulevaisuutta Munkkiniemessä vietettyjen vuosien jälkeen. Onko kyseessä sitten uudisrakennus vai jonkun vanhan rakennuksen ehostaminen kirkolle sopivaksi tilaksi, on vielä kysymys vailla vastausta.

Oi Kristus,

me pyydämme Sinulta auttajia ja viisautta

uuden kirkkorakennuksen suunnittelussa ja sen toteuttamisessa.

Rakkautesi läpäisköön meidät,

viisautesi ohjatkoon meitä,

rauhasi olkoon meidän kanssamme.

Näillä sanoilla aloitamme kokouksissa osion, jossa keskitymme tähän tehtävään.

Kristiyhteisön keskeisenä toimintana on ihmisen vihkitoimitus ja sakramenttien pito. Tämän ympärille pyrimme rakentamaan mahdollisimman hyvin toimintaa tukevat tilat. Olemmekin ryhtyneet miettimään tilojen tarvetta sisällön tarpeiden kautta eli minkälaiset tilat eri toiminnot tarvitsevat? Tiloja tarvitsevat ainakin seuraavat toiminnot ja asiat:

Ihmisen vihkitoimitus, sakramentit, sosiaaliset tapahtumat, kulttuuritapahtumat, hallinto, siivous, varastointi, musiikki, vierasmajoitus, tekninen tila, sakraalisten vaatteiden säilytys ja huolto, kulttisten esineiden säilytys ja huolto ja ministranttien tehtävien hoitopiste.

Kun tiedämme tarkemmin mitä tarvitsemme, on myös tilan etsiminen helpompaa.

Tästä on hyvä jatkaa työtämme. Seuraava seurakuntaneuvoston kokous on 30.1.

Hyvää vuoden alkua kaikille.

T. Sakari Harima

Puut ovat meille merkkinä

”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” Lk.21, 29-33

Vanha testamentti alkaa suurilla myyttisillä kuvilla maailman ja ihmisen luomisesta ja myös syntiinlankeemuksesta. Ihmiset elivät paratiisissa, mutta söivät kiellosta huolimatta kielletystä puusta, joka toi heille tiedon hyvästä ja pahasta. Näin heidät ajettiin pois paratiisista ja alkoi ihmisen elämä maan päällä. Kehitys maan päällä johti kuitenkin lopulta moraaliseen rappioon ja suureen vesikatastrofiin, vedenpaisumukseen. Ja niin katosi vanha maailma.

Kun vesi sitten lopulta alkaa laskea, lähettää Nooa arkistaan ensin korpin ja sitten kyyhkysen tutkimaan onko maata jo näkyvissä. Toisella kertaa kyyhkynen sitten palaakin nokassaan tuore oliivipuun lehti. Se on merkkinä, että uusi aikakausi voi alkaa. Syntyy uusi vedenpaisumuksen jälkeinen aikakausi ja sen kulttuurit, jotka ihmiset rakentavat menneen maailman tilalle.

Uudessa testamentissa kehitys on kulkenut jo kauas eteenpäin, mutta vanha maailma näyttää taas olevan katoamassa. Luukkaan evankeliumissa Kristus kertoo miten taivaiden voimat järkkyvät, mutta meidän pitäisi silti nostaa päämme rohkeasti pystyyn. ”Kun viikunapuu tai mikä puu tahansa puhkeaa lehteen, tiedämme, että kesä on jo lähellä.” Vapautuksen aika on lähellä.

Ihmisen ja puiden välinen elintärkeä suhde on viime vuosikymmeninä tullut vahvasti esiin kun on alettu puhua metsästä maapallon keuhkoina. Puut ovat aina liittyneet ihmiskunnan kehitykseen ja niitä on pidetty myös pyhinä. Tieto ihmisen ja puun yhteydestä on ollut osa syvintä mysteeriviisautta. Ensimmäisenä adventtina tuodaan Kristiyhteisössä vihreä puu alttarin vierelle. Se viittaa meidän menneisyyteemme. Se muistuttaa meitä nykyhetkestä, mutta ennen kaikkea se kertoo tulevaisuudesta, lähestyvästä joulusta ja Kristuksen syntymästä sydämeemme. ”Kesä on jo lähellä.”