Blogi – Kristiyhteisö

Blogi

Näenkö lähimmäiseni kultaisen kruunun

Kun joulu nyt vaihtuu epifaniaksi, kääntyy katseemme ihmisen kuninkuuteen. Mutta mitä tarkoittaa kuningas meidän ajassamme. Lyhyesti voi vastata, että kuningas on se, joka kohtelee toisia ihmisiä myös kuninkaina. Kuninkuus merkitsee tänä päivänä ihmisen koskemattoman arvon puolustamista. Sitä että kannustaa lähimmäisensä ainutlaatuisuutta, samalla, kun itse kantaa omaa ihmisarvokkuuttaan ylväästi, ja välttää vajoamasta oman tasonsa alapuolelle.

Kuningas on se, joka näkee lähimmäisellään kultaisen kruunun – mikä ei ole suinkaan helppoa.

Sillä kruunu on raskas kantaa, emmekä siksi kanna sitä mielellämme päässämme emmekä ajatuksissamme. Usein kätkemme kruunumme toisilta ja myös itseltämme. Joku kantaa kruunua huomaamattomasti kädessään, toinen taas on neuvottomana laskenut sen jalkojensa juureen lattialle.

Mutta riippumatta siitä, miten värittömältä tai arkipäiväisen harmaalta ihminen vaikuttaakin, on hänellä kuitenkin aina jossain loistava kultakruunu, joka osoittaa, että me kaikki olemme kuninkaan lapsia elämän tiellä matkalla kruunajaisiin. Sen vuoksi ansaitsee jokainen ihminen olosuhteista riippumatta tulla kohdatuksi kuninkaallisesti.

Kuninkaallinen ihmisessä tietää, että kohtalon kutsuessa ei ole häpeällistä nöyrästi palvella, vaan se on jopa välttämätöntä. Samoin tietää kuninkaallinen meissä, mitä on oikein käytetyn vallan ja johtajuuden arvo ja merkitys. Se suojaa heikkoja ja tarvitsevia ja muuttuu hyvää tekeväksi oikeudenmukaisuudeksi.

Kolmen kuninkaan juhla-aika muistuttaa meitä, että meidät on luotu kuninkaiksi turvaamaan ja suojelemaan elämän järjestystä maan päällä ihmisiä, eläimiä ja luontoa varten.

Yhteiskunnassa, jossa ihmisarvoa usein poljetaan, avaa ajatus kuninkaasta uuden näkökulman elämään. Se antaa meille rohkeutta ja luottamusta, jotta voimme joulun unen jälkeen herätä toivontäyteiseen arkipäivään tietoisena ihmisyydestämme ja sen mittaamattomasta arvosta ja kuninkaallisesta kutsumuksesta. Kutsumus, jonka meille on lähettänyt Kuninkaiden Kuningas Kristus Jeesus. Hänen kuninkuudestaan saamme aavistuksen joka kerta, kun katsomme alttaria, ristiä tai kuuntelemme evankeliumin sanaa. Kristus johtotähtenämme antaa meille suunnan ja voimme arvokkaasti ottaa harteillemme kuninkaalliset sitoumuksemme uuden vuoden alkaessa. 

Ylwa Breidenstein

Käännös Harri Salmisto ja Tuula Huhtala-Salmisto

Pyhän Martin ihme

Kun Pyhä Martti tuli ensimmäistä kertaa Ranskan maalle, hän vaelsi Lyonin seudulla. Hän ei tuntenut vielä tuota seutua, ja tietkin tuolla seudulla olivat siihen aikaan huonoja, tienviittoja ei ollut juuri ollenkaan, niinpä matkanteko kesti pitkään. Kylästä toiseen kulkemiseen meni yllättävän pitkä aika. Siihen aikaan, kun Pyhä Martti tuli Lyonin seudulle, oli talvi. Eikä se talvi ollut suinkaan leuto. Se oli alkanut aikaisin, lumi peitti maan jo lokakuussa, ja lunta satoi aina vain lisää, niin että kylät olivat aivan lumeen hautautuneina, eikä niitä matkan päästä voinut erottaa, kun kaikkialla näkyi vain valkoista. Usein oli myös niin, että sankka sumu peitti koko tienoon, eikä tietä voinut erottaa pellosta. Ranska oli silloin vielä aivan eri tavalla maaseutua, sillä oli myös paljon metsää, ja metsissä asusti myös susia. 

Siellä Pyhä Martti taivalsi susien ulvoessa metsissä, ja kun pimeä oli laskeutunut lumen ylle, susien ulvontaa säesti vielä pöllöjen kimeä huuto. Usein Martti kadotti näkyvistään tien, jota hän oli kulkemassa.

Tällä matkalla Martti oli kohdannut sen kerjäläisenkin, joka kylmästä väristen oli kyyhöttänyt sillan kupeessa, ja jolle Martti oli antanut puolet viitastaan. Kylmä tuuli puhalsi sillä autiolla seudulla, missä Martti taivalsi eteenpäin löytääkseen tien lähimpään kylään. Martti yritti kietoa viitanpuolikasta ympärilleen, ettei olisi aivan paleltunut, sillä kylmänkostea sumu, ja jäätävä pohjoistuuli tunkeutuivat aivan luihin ja ytimiin asti. Hänen kätensä olivat jo niin jäykistyneet kylmästä, että hän tuskin pystyi pitämään matkasauvastaan kiinni. Täristen ja hampaat kalisten hän yritti jouduttaa askeliaan. Hän kulki halki metsikköjen ja sitten taas poikki aukeiden peltojen, missä tuuli tuiskutti lunta hänen kasvoilleen. Mutta nopeutti hän askeliaan kuinka tahansa, yhden yhtäkään taloa ei ollut näkyvissä, ei edes pienintä latoa pellon laidassa.

Häneen tarttui jo vastustamaton halua istahtaa lumihankeen lepäämään ja uni painoi väkisin hänen silmiään kiinni. Ja juuri kun hän oli nukahtamaisillaan lumihankeen, huomasi hän kaukana häämöttävän pienen pienen valotuikun. Martti oli jo hyvin lähellä Montluelin kylää, eikä hänen enää tarvinnut kuin hetken seurata lepattavaa valoa, niin kylän ensimmäiset valot tulivatkin näkyviin.

Tie reunassa oli sievä pieni talo, jonka ikkunasta tuikki valo kutsuvasti. Martti koputti talon oveen. Hetken kuluttua ovea raotettiin hieman, ja Martti näki oven raosta kurkistavan vanhan hampaattoman eukon, joka näytti aivan noita-akalta.

”Kuka siellä?”, huusi eukko kärttyisästi.

”Köyhä matkalainen, joka on puolikuollut kylmyydestä ja nälästä, hyvä rouva.”

”Jatka matkaasi! Ei minulla ole leipää muille jakaa, sen kummemmin kuin lämpöäkään.”

”Mutta….”

”Niin, niin. Kaikenmaailman maankiertäjät ja kulkurit sitä pitäisi ottaa lietensä ääreen …”

”Mutta en minä ole mikään kulkuri.”

”Niinhän ne kaikki sanovat, mutta kun he sitten lähtevät taas matkoihinsa, on rahat ja pyyhkeet talosta kadonneet… jatka vain matkaasi!”

Ja sanojensa vahvistukseksi eukko kiskaisi Martin edessä oven lujasti kiinni. Viimeisillä voimillaan Martin onnistui vielä raahautua seuraavan talon eteen. Talo näytti vähän ränsistyneeltä ja ovikin oli jo hieman kallellaan, ja siihen rappuselle oven eteen Martti oli jo lyyhistymäisillään, mutta ovi avautuikin oitis, vaikkei Martti edes ollut kunnolla jaksanut kolkuttaa siihen.

”Astu sisään”, kuului sisältä ystävällinen kutsu. Ja kun Martti astui ovesta sisään, hän näki edessään puhtaan tuvan, jossa oli monta pientä lasta sekä heidän vanhempansa. Martti huomasi heti, että perhe oli köyhä työläisperhe.

”Kiitos”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olen onneton matkalainen, lähes puolikuollut kylmyydestä ja nälästä. Armahtakaa minua.”

”Jumalani”, huudahti nainen, ”miten tällaisella säällä ylipäätään voi kulkea ulkona?! Tule sisälle tupaan hyvä mies! Lämmittele tulen ääressä sen aikaa, kunnes kuumennan sinulle keittoa. Me emme ole rikkaita, mutta koskaan emme kieltäydy antamasta ruokaa ja lämpöä sitä tarvitseville. Emme voi tarjota sinulle sänkyä, mutta saat tallistamme lämpimän nukkumapaikan puhtailla oljilla. Ja samalla, kun vaimo jutteli Martin kanssa, mies kantoi sillä lisää puita pesään laitettavaksi. Ja kohta uunissa jo räiskyikin iloinen tuli, joka valaisi lämpöisesti koko huoneen.

Martti istui tulisijan edessä ja kohta hänen kohmeiset kätensä alkoivat jo lämmetä. Vaimo toi hänelle höyryävän kuumaa kaalikeittoa lautasellisen ja kun Pyhä Martti oli sen syönyt, hän vajosi onnellisena tallin olkien päälle ja nukahti oitis.

Seuraavana aamuna hänelle tarjottiin vielä talossa aamiaista, ja Martti päätti palkita hyväsydämisen perheen ihmeellä, joita hänellä oli taito tehdä.

”Onko sinulla jotain toivomusta?” Martti kysyi vaimolta.

”Toki”, vastasi vaimo,” usein ajattelen miten mukavaa olisi, jos voisin jatkaa koko päivän sitä työtä, jonka aamulla olen aloittanut.”

”Toteutukoon siis tämä toiveesi”, sanoi Pyhä Martti.

Ja niin hän lähti jatkamaan matkaansa.

Seuraavana aamuna, kun aamupuuro oli syöty ja pöytä aamiaisen jälkeen siistitty, päätti nainen mitata sen pienen kangaspakan, jonka hän oli saanut aikanaan häälahjaksi. Kangasta ei ollut paljon, mutta se oli mitä kauneinta pellavaa, ja siksi vaimo olikin pitänyt kangaspakan tallessa niin pitkän aikaa. Mutta nyt ei perheellä ollut enää rahaa muuhun kuin ruokaan, ja lasten paidat olivat jo lähes riekaleina. Siksi vaimo päätti uhrata hienon pellavakankaan ja ommella siitä lapsille paitoja.

Hän ryhtyi mittaamaan kangasta, ja mittasi ja mittasi, kunnes hän huomasi yhtäkkiä, ettei kangaspakka pienentynyt ollenkaan. Sitä riitti ja riitti, metrejä ja kymmeniä metrejä, niin että koko talo oli jo täyttyä pellavakankaasta. Ja kun hän meni tarkistamaan pakkaa, josko se jo vähitellen pienenisi, oli hänen heti palattava takaisin mittaamaan kangasta, eikä hän voinut lopettaa ennen kuin työpäivä oli päättynyt. Lopulta kangasta oli niin paljon, että osa siitä oli vietävä talliin ja osa heinälatoon, että talossa olisi ollut vielä tilaa perheellekin.

Mutta nyt ei tarvinnut lasten enää kulkea ilman paitaa, ja sänkyihinkin vaimo ompeli hienot pellavalakanat. Ja kangasta riitti aina vain, eikä perheen tarvinnut enää koskaan kärsiä köyhyyttä.

Mutta mitä arvelette, säilyikö salaisuus tämän työläisperheen seinien sisällä? Ei suinkaan. Juttu ihmeestä levisi kulovalkean tavoin koko Montluelin kylään, ja kaikkiin lähikyliin ja jopa Lyonin kaupungissa kerrottiin tarinaa ihmeellisestä kangaspakasta.

Tarina voisi jo jäädä tähän. Mutta kylässä tapahtui vielä toinenkin ihme. Kuten varmaan arvaattekin, se vanha eukko, joka asui naapuritalossa, harmitteli tietenkin naapurien ihmeellistä onnea mutta päätti samalla, että seuraavalla kerralla hän ei päästä Pyhää Marttia enää naapuritaloon.

Ja voitte varmaan arvata, että kun asia tuli sen vanhan, hampaattoman eukon korviin, joka oli hätistellyt säälimättä Martin oveltaan, niin kyllä häntä kadutti, ettei ollut päästänyt tätä sisään.

”Voi, kunpa olisin sen vain tiennyt!”, harmitteli eukko itsekseen, ”kun se pyhä mies seuraavan kerran kulkee tästä ohi, ja se varmaan tapahtuu lähiaikoina, niin silloin kyllä käyttäydyn aivan toisin”.

Niin, Pyhä Martti oli tietenkin arvannut eukon ajatukset. Joutuin hän hoiti asiansa Lyonissa, kastoi siellä monta pakanaa kristityksi, ja tarttui jälleen matkasauvaansa ja lähti kulkemaan kohti Bugeyn vuoria. Tie kulki Montluelin kautta. Eukko ei ollut sillä aikaa irrottanut katsettaan tiestä. Ja kun hän näki Martin tulevan kohti kylää, hän juoksi tätä vastaan ja heittäytyi oikein maahan hänen jalkojensa juureen, pyytäen Marttia ottamaan vastaan kutsun astua hänen vaatimattomaan taloonsa ja nauttimaan hänen antimiaan. 

”Mielelläni”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olenkin jo hyvin nälkäinen ja väsynyt”.

Ja eukko sanoi hänelle maireasti: ”Levätkää toki rauhassa, hyvä mies, minä valmistan sillä aikaa aterian.”

Ja eukko otti uunista mahtavan savukinkun, katkaisi kaulan lihavimmalta kanaltaan ja pisti sen pataan. Kun kaikki oli valmista, hän kattoi pöydän Martille, ja ajatteli sitten ruhtinaallista palkkiotaan, minkä tulisi saamaan.

Kun Pyhä Martti näki edessään kaikki ne herkut, hän kauhistui, sillä moinen yltäkylläisyys oli jo syntiä. Mutta sitten hän kuitenkin hymyili sisäisesti naisen oveluudelle, jonka tämä luuli pystyvänsä salaamaan, ja söi hyvällä ruokahalulla.

Mutta ei ruoka ollut vielä kaikki, vieraalle oli myös sijattu talon paras vuode untuvapeittoineen. Milloinkaan ennen Martti ei ollut nukkunut niin pehmeässä vuoteessa. 

Seuraavana aamuna hänet herätettiin taas hyvin miellyttävällä tavalla. Eukko oli tuonut lämmintä maitoa ja tuoreita munia hänen vuoteensa viereen.

”Oi voi, mielellänihän minä annan, mitä minulla on, mutta enhän toki ole rikas”.

”Olisiko teillä jotain toivomusta?”, kysyi Pyhä Martti.

”Voi, hyvä Jumalan mies, usein toivon, että voisin koko päivän tehdä sitä, mitä aamulla olen aloittanut”.

”Huomisesta lähtien toteutukoon toiveenne, hyvä rouva”. Ja tämän sanottuaan Martti jatkoi matkaansa kohti Bugeyta.

Seuraavana aamuna, ennen auringonnousua, ja jopa ennen kuin kukko oli kiekunut, nousi eukko jo ylös ja mutisi itsekseen: Olisi todella vahinko, jos käyttäisin aikani mitättömiin pikkuasioihin. Pellavakankaan mittaaminen, mitä typeryyttä! Minä aion laskea rahojani.” Mutta tuskin hän oli näin ajatellut, kun hän tunsi pakottavaa tarvetta, ensin vain vähäisesti, mutta sitten yhä pakottavammin, siis tuota tarvetta, joka tavallisesti on hyvin helposti tyydytetty. Kuinka innoissaan eukko halusikaan aloittaa ajattelemansa puuhan, sitä pakottavampaa hänen oli nyt kuunnella luontoäitiä ja mennä sinne, missä hänen olonsa helpottuisi.

Ja tuskin hän oli ehtinyt istua alas, kun jo alkoi ”vesi” lorista, ja pian se oli muuttunut melkeinpä vesiputoukseksi. Hän halusi jo nousta ylös, ja mennä laskemaan rahojaan; mahdotonta! Ja ”vesi” valui noroina jo huussin lattialla, ja ulos ovesta, ja muuttui jo suureksi puroksi. Eikä eukko voinut lopettaa, vaikka kuinka olisi halunnut…

kirjasta: Der Drache mit den sieben Köpfen

suomennos: Tuula Huhtala-Salmisto

Pimeydestä valoon

Kun elämä ja värit katoavat luonnosta, vetäytyvät maan uumeniin, katoavat myös valo ja lämpö. Luonto, erityisesti täällä Pohjolassa, viestittää meille sanomaa elämän katoavaisuudesta. Mutta samalla luonto haluaa kertoa meille, että tulevaisuuden siemenet ovat jo odottamassa oikeaa hetkeä. Sillä luonnossa ei ole kuolemaa, on vain elämän kiertokulkua.

Marraskuu on jo hyvin varhaisista ajoista lähtien ollut se aika vuodesta, jolloin on erityisesti haluttu muistaa vainajia, heitä, jotka ovat jättäneet maisen asuinsijansa ja siirtyneet haudan lepoon. Mutta kuitenkin, mitä vahvemmin meitä uhkaa katoavaisuus, sitä selkeämmin koemme, ettei hauta ole vainajien asuinsija. Lopullisuus, hauta ei ole kaikki. Katseemme kääntyy toiseen suuntaan, ikuisuuden olemukseen: MINÄ en voi kuolla! Vain se mikä ei enää palvele minun elämääni, ikuista elämääni, lasketaan maan hautaan. 

Me astumme uuteen, valon täyttämään tilaan, taivaallisen valon valaisemaan ikuisen elämän tilaan. Siihen tilaan saavat astua kaikki, jotka ovat jättäneet maisen asuinsijansa. Ja kun aine, materia, se mikä maasta on tullut, katoaa, sulkee läheisyys meidät suojaansa. Läheisyys, joka on pelkkää totuutta, olennaista, ikuisuutta,
valoa ja suurta rakkautta,
Kristuksen läsnäoloa.

Tuula Huhtala-Salmisto, pappi
Kristiyhteisö, Raaseporin seurakunta

Suomen Kristiyhteisön Mikael-juhla Merimiehenkadulla Helsingissä

Sydämet avoinna hämmästelimme yhteisyyden tunnelmaa.  Me – tällä kertaa yhteen kokoontuneet ihmiset – kuuntelimme toisiamme. Kuulimme toistemme puheäänen, yhteisen puheensorinan ja kaikkien sanojen takaa: toistemme ajatuksia. Liikuimme tilassa, lausuimme säkeitä ja soitimme musiikkia. Lauloimme ja kunkin oma lauluääni yhtyi yhdeksi soinnuksi, yhteiseen laulun sointiin.  Monet Martat saattoivat pöydät koreiksi, vatsat kylläisiksi ja suut makeiksi. Harjoittelimme yhdessä ihmisenä olemisen taitoa. Kiitos.

Mikael-juhla, jos mikään, on tekojen juhlaa. Ihmisen Vihkitoimituksessa voimme olla täysin vapaasti enemmän tai vähemmän läsnä ja silti vastaanottaa Hengen kosketuksen. Meidän tehtäväksemme jää viedä tämä impulssi jokapäiväiseen elämään. Omaehtoisesti voimme kantaa tämän elämän sykkeen arkipäiväisimpiinkin elämäntilanteisiin.

Loppukeskustelun aiheena oli kunkin oma käsitys tehdystä tai tehtäväksi aiotusta `Mikael-teosta’.   Puheenvuorot olivat koskettavia, niin kuin myös hiljaisen kuuntelun tunnelma. Puheenvuoroista muodostui kuva pienistä – ensisilmäykseltä ei niinkään kovin sankarillisista – teoista, joissa vahva omantunnon ääni yhdistyi yksilölliseen ja vapaaseen toimintaan. Tekoon. Tekoon, jonka motiivina tai yllyttimenä ei ole mikään ulkoinen tapa tai tarve, ei mikään yleinen soveliaisuus tai säännönmukaisuus, vaan vain ja ainoastaan yksilöllinen havainto ja vakuuttuneisuus teon tarpeellisuudesta. Kaikki suuret teot ovat pieniä tekoja. Mikael-tekoja.

Toivon, että seuraavien Mikael-vuosien aikana, ehdimme ja voimme paneutua pääkaupunkiseudun kristiyhteisöläisiä koskettavien kysymysten ratkaisuun. Yritän edesauttaa sitä.

Kaikkia pääkaupunkiseudun seurakuntalaisia lämpimästi tervehtien

Erkki Airikkala

Hyvää uutta vuotta

On myöhäinen yö, tähdet tuikkivat taivaalla, kuu on noussut. Mars ja Jupiter hallitsevat yötaivasta. 

Mutta mitä tähdet todella kertovat meille tänään? Missä on aurinkovaunun hohde, missä on taivaan vyöttävän värikaaren loiste? Me elämme nyt joulun ajassa, ja mitä se todella merkitsee meille?

Kristus on yhdistänyt itsensä maan ja ihmisten kanssa kaikiksi ajoiksi. Hän laskeutui hengellisistä korkeuksista, liittyi ihmisolentoon Jeesus Nasaretilaiseen, kuoli Golgatan mysteerin kautta, voitti kuoleman ja on siitä lähtien ollut yhteydessä maahan ja ihmisiin koko ajan.

Joulun aikaan laulamamme laulut ja rukoilemamme rukoukset eivät halua muistuttaa yksittäisestä tapahtumasta kahden tuhannen vuoden takaa, vaan ne haluavat ilmaista tämän tapahtuman ikuisuutta.

Jeesus ei vain syntynyt tuolloin Betlehemissä, vaan siitä lähtien hän on syntynyt uudestaan ja uudestaan. Sitä se tarkoittaa, kun sanomme, että Kristus yhdisti ja yhdistää koko ajan itsensä maahan ja ihmisiin.

Mutta mitä meiltä puuttuu tänään, jotta tämä ei olisi vain teoreettista tietoa, vaan voisi elää niin vahvasti sydämissämme, että todella tunnemme, että todella tiedämme, mitä sanomme, kun toivotamme toiselle: Hyvää joulua.

Joulun todellisen merkityksen on tultava sydämestämme. Joulun täytyy syntyä meissä, jotta sillä olisi merkitystä.

Joulun ja siihen liittyvän kahdentoista pyhän yön mysteerin täytyy ensin syntyä tiedostamisessamme, että voimme sitten nähdä sen myös sielunsilmillämme  ja kuulla sen sielunkorvillamme.

Ihmisen vihkitoimituksen aikarukouksissa julistetaan:

Tiedostakaa tämä:

Kristus on ilmestynyt maan valtakuntaan.

Nähkää Hänessä:

Maan ihmisten parannuksen tuoja.

Hänessä on ilmitullut:

Kaiken olemassaolon Isäperusta.

Tullakseen tähän tiedostamiseen, kuten Rudolf Steiner sanoi, ihmiskunnan on löydettävä uudelleen Isis, jumalallinen viisaus, taivaallinen Sofia.

Miten tuon voimme ymmärtää?

Jokaisella kulttuurikaudella toistuu tietyllä tavalla kehitys, joka syntyi aikaisemmalla kulttuurikaudella. Elämme nyt viidennellä kulttuurikaudella, ja kolmannen kulttuurikauden tietyt kehityssuunnat, nimittäin babylonialais-kaldealainen-egyptiläinen kulttuurikausi, löytävät uudistumista aikanamme.

Tällainen kehitys näkyy uudessa muodossa Osiriksen ja Isiksen legendassa. Nykyään se ei kuitenkaan enää koske Osirista, koska meidän aikanamme Kristus Osiriksena liittyi maahan ja ihmisiin maallisen syntymänsä ja Golgatan mysteerin kautta. 

Kristus ei siis ole meille kadonnut, kuten voimme löytää Osiriksen legendasta, samoin kuin Lemminkäisen kuolemasta Kalevalassa. Kristus on kanssamme kaikkien päivien loppuun asti.

Ihmiskunta ei ole menettänyt Kristusta, mutta se on menettänyt Isiksen, jumalallisen viisauden. Materialistisen aikakautemme aikana, jolloin voimme uskoa vain siihen, mitä voimme todistaa matemaattisesti, fyysisesti tai biologis-kemiallisesti, olemme menettäneet kyvyn todella lukea tähtiä, kuten viisaat miehet pystyivät.

Olemme menettäneet myös kyvyn nähdä ja kuulla maailman salaisuuksia sydämellämme, kuten paimenet pellolla saattoivat Kristuslapsen syntyessä. Tämän aiheuttivat meissä luciferiset ja ahrimaaniset voimat.

Tämä Isiksen menetys, Rudolf Steiner jopa puhuu Isiksen kuolemasta, merkitsi sitä, että Isis ei enää voinut jäädä ihmisten kanssa maan päällä. Tämän päivän Isis elää kosmoksen aurassa kirkkaissa väreissä. Siksi adventin aikarukous puhuu loistavasta värikaaresta, joka vyöttää taivaan.

Meidän on luotava uudelleen sydämissämme legenda Osiriksesta ja Isiksestä, sillä se on kuva totuudestaaikakaudellemme. Meidän on ryhdyttävä etsimään uutta Isistä, jumalallista viisautta, -meissä olevien Kristuksen voiman ja uuden Osiriksen voiman kanssa. Uusi Isis tulee valaisemaan sydämemme, jotta voimme todella tiedostaa, että Kristus on ilmestynyt maan valtakuntaan. Silloin pystymme näkemään Kristuksen ihmiskunnan paranuksen tuojana, mikä tarkoittaa, että voimme nähdä Kristuksen eetterimaailmassa. Ja Kristuksen voiman kautta meille ilmestyy kaiken olemassaolon Isäperusta.

Ilmestys tarkoittaa kreikaksi apokalypsis. -Se tarkoittaa, että se, mikä on piilossa, paljastuu. Tiedostamisen valo loistaa sydämiimme. Se on taivaallisen Sofian valo.

Kun Maria puhui ihmissieluille Luukkaan evankeliumin niin sanotussa Magnificatissa, Marian ylistyslaulussa,- Ihmiskunnalle näytettiin, kuinka Kristus-voima ja Sofia-voima vaikuttavat yhdessä.

Sofia Mariassa laulaa:

Sieluni valmistaa tilaa MINÄ OLEN-olemukselle, ja henkeni iloitsee eläville, pelastukselleni, koska HÄN on suunnannut katseensa minuun, ihmiseen, hänen epätäydellisyyteensä. Katso, oi ihmissielu, tunnistamisen hetkestä lähtien kaikki ihmiset ylistävät minua; väkevä on tehnyt minulle suuria tekoja, ja pyhä on Hänen nimensä.

Sallikaa sydämissämme – Kristuksen voiman avulla – kasvaa toive ja tahto löytää uusi Isis. Silloin voimme luottaa, että jonain päivänä on Valo sieluissamme. Silloin sielumme voi valmistaa tilaa Kristukselle ja Kristuksen rauha voi vaikuttaa sieluissamme.

Kolminkertaisesta syntymästä

Johannes Taulerin joulusaarna

Tänään jouluyönä tapahtuu pyhän kristikunnan kolminkertainen, pyhä syntymä. Siitä jokainen ihminen saa suurta iloa ja riemua, niin että hän voi oikealla autuudella hypellä riemusta, rakkaudesta, kiitollisuudesta ja sisäisestä ilosta.

─ Ensimmäinen ja ylin syntymä, joka tapahtui ennen aikojen alkua, on se, että taivaallinen isä synnytti ainokaisen poikansa jumalallisessa olevuudessaan.
─ Toinen syntymä tapahtui ajassa: se on äidillinen synnytys Betlehemissä, neitseellisessä viattomuudessa ja oikeassa puhtaudessa.

Ernst Barlach (1870-1938), Äiti ja lapsi, 1935

─ Kolmas syntymä ei ole sidottu aikaan, se on kaiken ajan yläpuolella: Jumala syntyy armossa ja rakkaudessa kaikkina päivinä ja kaikkina hetkinä todella henkisesti jokaiseen sieluun.

Nämä kolme syntymää vietetään tänään kolmessa messussa.
─ Ensimmäinen messu lauletaan pimeässä yössä. Se tarkoittaa salaista syntymää, joka tapahtui tuntemattoman jumaluuden pimeässä kätkössä.
─ Toinen messu kuvaa ihmisen jumalaksi tullutta luontoa: se on puoleksi yöllä, puoleksi päivällä, sillä tuo luonto oli osaksi tuttu ja osaksi tuntematon.
─ Kolmas messu lauletaan kirkkaalla valoisalla päivällä. Se viittaa sisäisyyden syntymään, jonka pitää tapahtua jokaisena päivänä ja kaikkina aikoina ja joka tapahtuu jokaisessa hyvässä, pyhässä sielussa, jos se kääntyy totuuteen ja rakkauteen.

Ja tässä syntymässä sielu saa Jumalan omakseen ja samalla antautuu itsekin Jumalan omaksi, niin että hän on enemmän Jumalan oma kuin mikään asia koskaan aiemmin on voinut olla oma.

Johannes Tauler (1300 ─ 1361) Ote jouluyön saarnasta
Suomentaneet: Päivi Lappalainen ja Hans Hasler

Huolellisten filosofian ja teologian opintojensa jälkeen Johannes Tauler vaikutti sielunhoitajana dominikaanisisarten parissa, laatien heille noin kahdeksankymmentä saarnaa, jotka jo hänen elinaikanaan levisivät käsikirjoituksina Saksassa. Hänen teologinen uskonnäkemyksensä käy ilmi hänen saarnoistaan. Suomeksi ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran 1890.

Johannes Taulerin joulusaarnassa tiivistyy Angelus Silesiuksen tunnettu lause:
Vaikka Kristus olisi syntynyt tuhat kertaa Betlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, mitä se olisi hyödyttänyt?

Esitelmässään 21.12.1909 (s. 195) Rudolf Steiner puhuu Taulerin joulusaarnan ”tulenpalavista” sanoista, jotka olivat syöpyneet lähtemättömästi kuulijoiden sieluihin. Strassburgin seuduilla Elsassissa, jossa Tauler oli saarnannut, siellä tuotiin tupaan ensimmäisen kerran vuonna 1642 joulukuusi, Christbaum! Myös tässä ensimmäisessä ”joulunpuussa” Steiner näkee Taulerin joulusaarnan vaikutuksen, vaikka oli kulunut jo kolmesataa vuotta Taulerin kuolemasta. Joulupuu kätkee sisäänsä paratiisin Tiedonpuun, Elämänpuun ja lopuksi vielä Ristinpuun.

Kolme kertaa Jumala syntyy ihmistä varten; ensiksi polveutuessaan Isästä, suuresta maailmankaikkeudesta; toiseksi, kun Hän laskeutuu ihmisten luokse ja ottaa päälleen ihmisen asun; kolmannen kerran Kristus syntyy jokaiseen ihmisen sieluun, joka löytää mahdollisuuden yhtyä jumalviisauteen ja synnyttää itsessään korkeamman ihmisen. (Steiner)

Saarnassaan Johannes Tauler siis puhuu kolminaisesta Jumalan syntymästä. Joka on kokenut Kristiyhteisön kolme jouluyön jumalanpalvelusta, on saanut jo tuntuman Johannes Taulerin ihmeen kauniista (Steiner) joulusaarnasta. Taulerin joulusaarna 1300-luvulta tuntuu heijastuvan myös täällä, kristittyjen yhteisössä:

─ ensimmäisessä jumalanpalveluksessa keskiyöllä kuulemme parantavasta armon valosta, joka säteilee maan yöhön, aistipimeyteen.
─ toisessa, kun aamu sarastaa, kuulemme parantavan luomissanan lähestymisestä ja anomme, että se koskettaisi huuliamme ja vahvistaisi hengelle altista tahtoamme.
─ kolmannessa palveluksessa kuulemme, että Kristus on todella valinnut maan ruumiillisuuden omakseen, jotta ihminen ei kadottaisi itseään näennäisvaloon.

Johannes Tauler on mystikko-teologi, jota niin katoliset kuin protestantitkin kunnioittavat. Ja kuten Rudolf Steinerin sanoista käy ilmi, myös antroposofinen maailma näkee Johannes Taulerissa suuren yksilöllisen hengen, syvällisen mystikon.

Passionajan ajatuksia totuudesta

”Se, joka teidän keskuudessanne on synnitön, heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.
Ja jälleen hän kumartui ja kirjoitti sormella maahan.”  (Joh 8; 1-12)

Totuuden nimissä saa lukea, kuulla ja kokea paljon ja monenlaista. Totuuteen pyrkiminen omassa ajattelussa ja oman ilmaisunsa hallinnassa on kunnioitettava pyrkimys, vaikka sitä kohti kulkiessaan voi joutua viipymään matkallaan kauan.

Totuuden etsiminen on hyve ja sen löytyminen arvostettu tavoite. Etsintä myös tekee matkanvarrella tehdyistä erheistä hyväksyttäviä muuntaen ne tienviitoiksi uutta suuntaa haettaessa.

Jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, joka voimistuu, elää ja muuntuu elämän myötä, ja joka kaipaa rinnalleen toista kaltaistaan vahvistuakseen ja kirkastuakseen – tullakseen läpinäkyväksi ja mahdollisimman puhtaaksi.

Jokainen yksilöllinen – oma – totuutensa on kuitenkin myös aina subjektiivinen, ja saattaakin ulkoapäin katsottaessa näyttää epäluotettavalta, jopa valheelliselta.

Ihmisen vilpitön pyrkimys pitää totuuden puhtaana, mutta ihminen voi sen myös tahrata, joko tietoisesti tai tahtomattaan. Ihminen saattaa pyrkiä tahdollaan vaikuttamaan toisiin ihmisiin omasta subjektiivisesta kuvakulmastaan käsin vakuuttamalla oman totuutensa todenperäisyyttä ja uskoen siihen lopulta itsekin.

Kukkaan puhjennut lilja paljastaa katsojalle vain osan kauneudestaan. Toinen sitä katseleva näkee jotain enemmän, ja taas uudesta suunnasta Liljan luo löytänyt todistaa omaa maisemaansa. Vasta katsojien yhteen liittämät ja yhdessä jakamat kokemukset luovat kukasta sille ominaisen kuvan eri kuvakulmien täydentäessä toisiaan ja lähentyessä siten objektiivista totuutta Liljan olemuksesta.

Toisen totuuden tunnistaminen on vaikeaa, vielä vaikeampaa kuin omansa.
Kun yrittää myötäeläen kuunnella lähimmäisensä sanomaa, lähestyä sen alkulähteitä, joutuu väkisinkin myös hyvin lähelle tuota kanssakulkijaansa. Ja kun tahtoo pysyä tässä kohtaamisessa vilpittömänä, on luovuttava kaikesta moraalisesta arvioinnista – kaikesta tuomitsemisesta.

Ihmisen ympärillä – mutta myös hänen sisällään – vallitseva pimeys estää oikean ja toden näkemisen. Pimeys kuin näivettää elämän ja rakentaa muurin ihmisen ja häntä lähestyvän tulevaisuuden välille, kun taas valoa etsinyt ja sen kerran löytänyt ihminen tunnistaa myös totuuden, joka on kirjoitettuna maahan hänen jalkojensa alla.

– Paula Korpelainen

Totuus on harvoin puhdas, eikä koskaan yksinkertainen”

                                                   – Oscar Wilde

Rukousvetoomus

Hyvät ystävät, Kristiyhteisön jäsenet ja pappiskollegat

Torstaina, 24.2. maailma muuttui äkisti aivan toisenlaiseksi. Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä olemme lukeneet päivittäin sekä lehdistä että medioista. Kollegamme, Anna Geyer Moskovasta, Andrej Ziltsov Odessasta ja Tatjana Nechytailo Kiovasta ja muutamat muut ovat välittäneet meille tunnelmia Kiovasta, jossa vallitsee suuri sekaannus ja epäselvyys tilanteesta. Monin paikoin sähköt ovat poikki, kaasun ja veden tulo on poikki eivätkä yhteydet toimi. Pastori Tatjana Nechytailo kirjoittaa, että kaupat on suljettu, bensiiniä ei ole tai jos on, se säästetään armeijalle. Ihmiset seisovat patjojen ja matkalaukkujen kanssa väestönsuojien liepeillä, miehet kerääntyvät paikkoihin, joissa saavat aseita ja voivat ilmoittautua puolustukseen, suojellakseen meitä. Iltaisin on pimeää ja hiljaista, vain pommitukset herättävät meidät öisin. Seurakunnan lähellä asuvat voivat tulla vihkitoimitukseen, mutta jotka eivät pääse kirkkoon, heille Tatjana kirjoittaa kirjeitä, pitääkseen yhteyden seurakuntaan. Samalla hän toivoo voivansa selebroida edelleen. Odessassa on rauhallisempaa, kirjoittaa Andrej Ziltsov. Sodan alusta lähtien hän on selebroinut päivittäin, vaikka hänkin on sairastanut lyhyen koronan. Paikalla on ollut päivittäin noin 15 henkeä. Myös evankeliumien kanssa he ovat työskennelleet, ja sekä sisäisistä että ulkoisista asioista he ovat käyneet loputtomia keskusteluja. Seurakuntalaiset ovat auttaneet ja tukeneet toisiaan muun muassa perustamalla seurakunnan sisäisen ”hätäkassan”, josta tarvitseva saa hakea apua. Joka ilta klo 21.30 pidämme ”rukousvartion”, kukin omassa kodissaan. Rukoushetkeemme kuuluu Credo, Isämeidän ja lisäksi yksilöllinen, vapaamuotoinen rukous.

Rukous kiirii yli maan piirin Muutama vuosi sitten Berliinin Wilmersdorfin seurakunnasta alkoi idea suuresta rukouspiiristä, joka kattaisi koko maan piirin mantereelta toiselle, maasta maahan, kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään. Piirin oli synnyttänyt huoli maailman ja ihmiskunnan tilasta, perheistä ja lapsista sotien keskellä.

Rukous ”toimii” siten, että joka päivä rukoilemme vähintään yhden kerran kristikunnan suurimman rukouksen, jonka itse Kristus on meille antanut. Ensin aamuisin klo 6.30, keskipäivällä klo 12.00 ja iltaisin klo 21.30, jokainen omassa paikassaan ja omalla tavallaan. Luonnollisesti elämäntilanne asettaa meille rajoituksia. Sen vuoksi rukoushetki tulee toteuttaa täysin vapaasti, ei velvollisuudesta vaan iloiten. Ellei ole mahdollista keskeyttää päivän rutiineja, silloin yksikin rukouskerta riittää.

Turusta muuan seurakuntalainen kiinnitti pari päivää sitten huomiomme Ukrainan ja Venäjän tilanteeseen ja esitti toivomuksen, että tämä liitettäisiin rukouspiirin aiheeksi. Samoihin aikoihin saimme Kristiyhteisön johdolta vetoomuksen muistaa tuota järkyttävää konfliktia. Arkkiyliohjaajamme J. Torunsky kirjoitti:

Kaksi kansaa on joutunut väärinkäytöksen kohteiksi, Ukraina aivan ilmeiseksi uhriksi, mutta myös Venäjä on uhri, vaikka näyttääkin syylliseltä. Meidän myötätuntomme koskettaa kaikkia kärsiviä ihmisiä tässä konfliktissa, olivatpa ukrainalaisia tai venäläisiä.

Voimme tuntea rukouksen keinoin yhteisyyttä seurakuntalaisten ohella myös pappeihin rajan takana, Anna Geyeriin, joka kärsii maansa toimista, mutta selebroi Moskovassa. Tunnemme yhteisyyttä Tatjana Nechytailoon Kiovassa ja Andrej Ziltsoviin Odessassa. Kirjeensä lopussa Andrej kehottaa luomaan sieluun seuraavan kuvan:

Maan yllä aurinko, Ukrainan yläpuolella sininen taivaskupoli, jonka voivat läpäistä vain rakkaus, hyvyys ja rauha.

Kuvassa ukrainalainen ikoni.

Anna tämän kuvan herätä henkiin sielussasi ja aloita sitten rukoukset yhdessä Jumalan kanssa.

Teitä kaikkia tervehtien 1.3.2022.

Pekka Asikainen (kirj.) ja Suomen koko papisto: Fritjof Winkelmann, Lars Karlsson, Martti Hyry, Paula Korpelainen, Tuula Huhtala-Salmisto ja Harri Salmisto.

Wilhelm Luttenberger (1900–1933)

Säveltävä sielunpaimen liikkeemme alkuajoilta

Seurakunnissamme on passioaikana laulettu jo neljänkymmenen vuoden ajan Luttenbergerin säveltämää laulua ”Sun puolees nostan sydämein”. Kun liturginen väri alttareillamme vaihtuu mustaksi, monien sisäisessä sävelmuistissa alkavat kaikua tuon laulun harmoniat; laulusta on tullut monille seurakuntalaisille erittäin rakas. Runon oli kirjoittanut Christian Morgenstern, mutta säveltäjästä harvat ovat tienneet, että hän on pastori Wilhelm Luttenberger. Voisipa melkein sanoa, että hän kuuluu vielä ensimmäiseen pappissukupolveen saatuaan pappisvihkimyksen Friedrich Rittelmeyerilta heinäkuussa 1925.

Luttenberger oli syntynyt 22.12.1900 baijerilaiseen pappisperheeseen. Monet Kristiyhteisön alkuaikojen papeista olivat syntyneet pappisperheisiin, joten uskonnollinen uudistuminen oli heille luonnollinen syy irtaantua vanhasta ja liittyä uudistusliikkeeseen.

Lapsena Wilhelm oli kokenut itsensä vieraaksi maan päällä ja hän mielellään vetäytyi yksinäisyyteen. Vasta ”gymnaasilaisena” hän alkoi saada suhdetta ulkoiseen ympäristöönsä. Avautumista saattoi helpottaa musiikki, laulaminen ja soittaminen, joihin hänellä oli selvästikin synnynnäinen taipumus. Opettajiinsa hänellä oli luottavainen, kunnioittava suhde jopa niin pitkälle, että hän olisi toivonut saavansa konfirmaationkin omalta opettajaltaan.

Euroopassa raivosi 1. maailmansota ja Wilhelm joutui rintamalle Belgiaan. Hän oli toivonut löytävänsä elämäänsä esikuvan, johtotähden, joka opastaisi hänet ihmisyyteen, yhteisyyteen.

Pectus est, qui facit teologum, sydän tekee teologin. Tuo lause tuntui ohjaavan häntä papilliseen kutsumukseen. Rintamalta palattuaan hän aloitti teologian opinnot Erlangenissa, varmastikin isänsä suureksi tyydytykseksi. Opintojensa ohessa hän teki nuorisotyötä Tûbingenissä, tunnetussa teologien kaupungissa, mutta ei tuntenut olevansa kotonaan evankelisissa piireissä.

Etsiessään omaa paikkaansa hän joutui, kuinka ollakaan, Stuttgartiin ja koki elämänsä ensimmäisen Ihmisen vihkitoimituksen. Tähän asti hän ei ollut pystynyt istumaan kirkonpenkissä kritisoimatta ”kirkonmenoja”, mutta tämä kokemus vaiensi hänestä kritiikin terän. Keskusteltuaan isänsä kanssa tämä tarttui asioiden kulkuun ja vaati poikaansa palaamaan kirkon helmaan ja teologian opintojen pariin.

”Friedrich Rittelmeyer tuli onneksi pitämään esitelmää Kultus und Gemeinschaft (Kultti ja yhteisö)” Luttenberger kirjoitti elämänsä käänteestä. ”Tuosta esitelmästä minulle selvisi kuva siitä, mitä olin kokenut Stuttgartissa. Sellaista en ollut löytänyt luentosaleista. Sen sijaan se, mitä Erlangenissa olin kokenut hartauksissa ja jumalanpalveluksissa, se kaikki kalpeni kalpenemistaan. Kotonakaan en löytänyt enää yhteisyyttä, joten laittauduin suoraa päätä Stuttgartiin ja sieltä ensimmäisille jäsenpäiville Kasseliin. Siellä minulle selvisi elämäni päämäärä. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli löydettävissä suurin totuus ja todellisuus. Kun palasin vielä Erlangeniin, siellä oli käytännön teologian professori kuollut, ainoa, johon olin luottanut. Asuntolassakaan ei ollut minulle enää huonetta.”

Nämä olivat kohtalon merkkejä. Ne opastivat Wilhelm Luttenbergeriä toteuttamaan kutsumustaan. Seurasi opintovaihe Stuttgartin pappisseminaarissa ja 5.7.1925 hän sai Friedrich Rittelmeyerilta vihkimyksen Kristiyhteisön papiksi. Hänet lähetettiin Karlsruhen seurakuntaan, jossa hän papillisen kutsumuksen ohella toimi myös musiikkipiirissä säveltäen ja musisoiden aina kuolemaansa asti. Viimeiset seitsemän vuotta hän sävelsi oikeastaan vain Ihmisen vihkitoimitusta varten. Hänen sydäntään lähellä oli uuden jumalanpalvelusmusiikin luominen. Luttenberger oli vakuuttunut siitä, että se ei enää voi pohjautua vanhaan ”Aabelin virtaukseen”, jollaiseksi hän koki vanhan messutyylin. Taiteen tulisi olla apu ja lääke ajan ongelmiin, hän kirjoitti. Ken tällaisen uuden tietoisuuden oli löytänyt, ei enää voinut lainailla menneitten vuosisatojen tunnelmia. Sävelten sfääreissä oli alkanut uusi aika. Vanhat arvot järkkyivät ja saivat uuden sävyn.

Sun puolees nostan sydämein on sävelletty alun perin kuorolle ja kuuluu vanhimpiin Luttenbergerin sävellyksiin. Se syntyi 1926, vuosi hänen pappisvihkimyksensä jälkeen. Eräs seurakuntalaisemme, kuultuaan ensimmäisen kerran laulun harmoniat, sanoi niiden luovan sydämen alueelle ihmeellisen tilan, hoitavan ja lämmittävän. Luttenbergerin sävellystyyli kehittyi väsymättömäksi kilvoitteluksi ja muuntumiseksi, jonka avainsana on modulaatio: siinä on läsnä ihmiskohtalo ja sen muuntuminen.

B-merkkiset sävellajit olivat hänen harmonioittensa varsinainen kotimaa. Näissä sävellajeissa, es-molli, Ges-duuri, Des-duuri ja niin edelleen, punoutuivat hänen modulaatioittensa ihmeelliset salaisuudet. Kirkkauden hän antoi loistaa myös syvyydestä! Kaikki tämä oli hänelle t i e. Koskaan hän ei jäänyt lepäämään juuri valmistuneen uuden teoksen päälle, vaan alkoi heti luoda seuraavaa sävellystä.

Muusikkona ja pappina Luttenberger oli erittäin hienovireinen. Hän oli hiljaisena tukena kaiken sen taustalla, mitä seurakunnassa tapahtui. Kun hän näki, että hänen ympärillään oli osaamista ja tahtoa, hän pysytteli taustalla, näkymättömissä. Vasta pidemmän ajan kuluttua saattoi selvitä, että Wilhelm oli sittenkin ollut mukana auttamassa. Tosi tarpeen tullen hän saattoi reippaasti tarttua työhön, vaikkapa nuottien monistamisessa.

Friedrich Rittelmeyer oli vihkinyt hänet papiksi 1925 heinäkuussa ja jo vajaan seitsemän vuoden kuluttua Rittelmeyer laati 32-vuotiaana edesmenneelle Wilhelm Luttenbergerille muistokirjoituksen Die Christengemeinschaft-lehteen, vuoden 1933 heinäkuun numeroon. Siinä hän kirjoittaa, miten Luttenberger oli kesäkuun 15. päivänä puoli neljän aikoihin iltapäivällä Karlsruhessa erään ystäväpariskunnan luona. Puutarhaan oli katettu poppelin alle kahvipöytä ja talon emäntä keskusteli Wilhelmin kanssa pöydän ääressä. Yhtäkkiä perheen apulainen pelästyi ukkosen salamaa, joka yllättäen iski taivaalta. Kun hän kääntyi katsomaan pöytää, sekä perheen emäntä että pastori Luttenberger makasivat maassa salaman uhreina. Tällainen yhtäkkinen salaman aiheuttama kutsu henkiseen maailmaan on järisyttävä tapahtuma. Sielumme vaikenee tällaisen edessä ja ihmisen on mahdotonta sanoa mitään, kun jumalallinen maailma on puhunut.

Wilhelm Luttenberger oli papiston ja seurakuntalaisten keskuudessa erittäin arvostettu hienotunteisena, hiljaisena, hengelle avoimena ihmisenä, kirjoitti Rittelmeyer. Kernaasti tämä kulki omia teitään ja harjoitti omassa itsessään perusteellista henkistä työskentelyä, mutta ei siitä paljoa puhunut.

Hänen sielussaan soi musiikki. Kun hän istuutui pianon taikka harmoonin ääreen ja antoi sävelten virrata, täydellisesti antautuen maailman kaikkeuden salatuille harmonioille, silloin hänen syvin olemuksensa tuli esiin. Musiikillisissa luomuksissaan hän etsi yhä uusia mahdollisuuksia aina eteenpäin pyrkien. Kristiyhteisön piirissä moni sävellys elää edelleen, levittäen siunausta ympärilleen. Tällainen sisäinen ja aito teos on Christian Morgensternin runoon sävelletty ”Ich hebe Dir mein Herz empor” (Sun puolees nostan sydämein). Siitä puhuu meille yhä uudelleen Wilhelm Luttenbergerin syvin kaipaus ja pyrkimys.

Kolme tietäjää

Hyvät Kristiyhteisön jäsenet ja ystävät,

Kolme tietäjää itäisiltä mailta seuraa Kristus-tähteä, joka johtaa heidät taloon, jossa Kristus-lapsi syntyi. He astuvat huoneeseen ja ottavat vastaan kaikilla aisteillaan, kuinka Kristus-lapsi ilmoittaa itsensä heille. He lankeavat maahan ja osoittavat nöyrästi kunnioitusta hänelle. Sitten he avaavat aarteensa ja antavat kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Evankeliumi vaikenee siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Se pysyy kätkössä kuin mysteeri. Kolme viisasta miestä jää Kristus-lapsen luo ja vasta lapsen nukahtamisen jälkeen he palaavat kotimaahansa.

Tämä kuva kolmesta tietäjästä itäisiltä mailta ja heidän kohtaamisestaan Kristus lapsen kanssa voi elää nykypäivän ihmissielussa, koska se oli omana aikanaan ensimmäinen uuden aikakauden alun jumalanpalvelus, mutta koetaan yhä uudelleen ja uudelleen tänään, kun ihmiset menevät kirkkoon ja kokevat jumalanpalveluksen.

Ihminen seuraa tähteään, joka loistaa hänen sielunsa sisällä hänen mennessään kirkkoon jumalanpalvelukseen. Hän astuu Jumalan huoneeseen, näkee alttarin, palavat kynttilät ja Kristuksen kuvan. Sitten hän kuulee evankeliumin julistaminen. Kaikki hänen aistinsa vastaanottavat Jumalan ilmestyksen. Silloin ihminen uhraa kaikessa nöyryydessä siinä, että Jumalan tahto virtaa hänen tahtoonsa, että hänen tunteensa yhdistyvät Kristukseen ja että hänen ajattelunsa elää Pyhän Hengen elämässä. Kuvat kullasta, suitsukkeesta ja mirhasta muuttuvat ajatteluksi, tunteeksi ja tahdoksi. Ihmisen toteuttama uhri muuntuu hiljaa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, joka on yhä näkymätön fyysisille silmille, leivän ja viinin ainesosissa.

Aineiden muuntumisen kautta ihmissielu kokee, kuinka Hän yhdistyy kaikkiin ihmissieluihin, jotka kokevat jumalallisen palveluksen samanaikaisesti ja ovat yhdessä Kristuksen kanssa. Tämä on ehtoollisen kokemus.

On Epifanian aika. Ihmissielu kutsutaan kokemaan Kristuksen ilmestyminen ja vastaanottamaan se tietoisuuteensa.

Terveisin 13.1.2022 Helsingissä
Fritjof Winkelmann