Kun Pyhä Martti tuli ensimmäistä kertaa Ranskan maalle, hän vaelsi Lyonin seudulla. Hän ei tuntenut vielä tuota seutua, ja tietkin tuolla seudulla olivat siihen aikaan huonoja, tienviittoja ei ollut juuri ollenkaan, niinpä matkanteko kesti pitkään. Kylästä toiseen kulkemiseen meni yllättävän pitkä aika. Siihen aikaan, kun Pyhä Martti tuli Lyonin seudulle, oli talvi. Eikä se talvi ollut suinkaan leuto. Se oli alkanut aikaisin, lumi peitti maan jo lokakuussa, ja lunta satoi aina vain lisää, niin että kylät olivat aivan lumeen hautautuneina, eikä niitä matkan päästä voinut erottaa, kun kaikkialla näkyi vain valkoista. Usein oli myös niin, että sankka sumu peitti koko tienoon, eikä tietä voinut erottaa pellosta. Ranska oli silloin vielä aivan eri tavalla maaseutua, sillä oli myös paljon metsää, ja metsissä asusti myös susia.
Siellä Pyhä Martti taivalsi susien ulvoessa metsissä, ja kun pimeä oli laskeutunut lumen ylle, susien ulvontaa säesti vielä pöllöjen kimeä huuto. Usein Martti kadotti näkyvistään tien, jota hän oli kulkemassa.
Tällä matkalla Martti oli kohdannut sen kerjäläisenkin, joka kylmästä väristen oli kyyhöttänyt sillan kupeessa, ja jolle Martti oli antanut puolet viitastaan. Kylmä tuuli puhalsi sillä autiolla seudulla, missä Martti taivalsi eteenpäin löytääkseen tien lähimpään kylään. Martti yritti kietoa viitanpuolikasta ympärilleen, ettei olisi aivan paleltunut, sillä kylmänkostea sumu, ja jäätävä pohjoistuuli tunkeutuivat aivan luihin ja ytimiin asti. Hänen kätensä olivat jo niin jäykistyneet kylmästä, että hän tuskin pystyi pitämään matkasauvastaan kiinni. Täristen ja hampaat kalisten hän yritti jouduttaa askeliaan. Hän kulki halki metsikköjen ja sitten taas poikki aukeiden peltojen, missä tuuli tuiskutti lunta hänen kasvoilleen. Mutta nopeutti hän askeliaan kuinka tahansa, yhden yhtäkään taloa ei ollut näkyvissä, ei edes pienintä latoa pellon laidassa.
Häneen tarttui jo vastustamaton halua istahtaa lumihankeen lepäämään ja uni painoi väkisin hänen silmiään kiinni. Ja juuri kun hän oli nukahtamaisillaan lumihankeen, huomasi hän kaukana häämöttävän pienen pienen valotuikun. Martti oli jo hyvin lähellä Montluelin kylää, eikä hänen enää tarvinnut kuin hetken seurata lepattavaa valoa, niin kylän ensimmäiset valot tulivatkin näkyviin.
Tie reunassa oli sievä pieni talo, jonka ikkunasta tuikki valo kutsuvasti. Martti koputti talon oveen. Hetken kuluttua ovea raotettiin hieman, ja Martti näki oven raosta kurkistavan vanhan hampaattoman eukon, joka näytti aivan noita-akalta.
”Kuka siellä?”, huusi eukko kärttyisästi.
”Köyhä matkalainen, joka on puolikuollut kylmyydestä ja nälästä, hyvä rouva.”
”Jatka matkaasi! Ei minulla ole leipää muille jakaa, sen kummemmin kuin lämpöäkään.”
”Mutta….”
”Niin, niin. Kaikenmaailman maankiertäjät ja kulkurit sitä pitäisi ottaa lietensä ääreen …”
”Mutta en minä ole mikään kulkuri.”
”Niinhän ne kaikki sanovat, mutta kun he sitten lähtevät taas matkoihinsa, on rahat ja pyyhkeet talosta kadonneet… jatka vain matkaasi!”
Ja sanojensa vahvistukseksi eukko kiskaisi Martin edessä oven lujasti kiinni. Viimeisillä voimillaan Martin onnistui vielä raahautua seuraavan talon eteen. Talo näytti vähän ränsistyneeltä ja ovikin oli jo hieman kallellaan, ja siihen rappuselle oven eteen Martti oli jo lyyhistymäisillään, mutta ovi avautuikin oitis, vaikkei Martti edes ollut kunnolla jaksanut kolkuttaa siihen.
”Astu sisään”, kuului sisältä ystävällinen kutsu. Ja kun Martti astui ovesta sisään, hän näki edessään puhtaan tuvan, jossa oli monta pientä lasta sekä heidän vanhempansa. Martti huomasi heti, että perhe oli köyhä työläisperhe.
”Kiitos”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olen onneton matkalainen, lähes puolikuollut kylmyydestä ja nälästä. Armahtakaa minua.”
”Jumalani”, huudahti nainen, ”miten tällaisella säällä ylipäätään voi kulkea ulkona?! Tule sisälle tupaan hyvä mies! Lämmittele tulen ääressä sen aikaa, kunnes kuumennan sinulle keittoa. Me emme ole rikkaita, mutta koskaan emme kieltäydy antamasta ruokaa ja lämpöä sitä tarvitseville. Emme voi tarjota sinulle sänkyä, mutta saat tallistamme lämpimän nukkumapaikan puhtailla oljilla. Ja samalla, kun vaimo jutteli Martin kanssa, mies kantoi sillä lisää puita pesään laitettavaksi. Ja kohta uunissa jo räiskyikin iloinen tuli, joka valaisi lämpöisesti koko huoneen.
Martti istui tulisijan edessä ja kohta hänen kohmeiset kätensä alkoivat jo lämmetä. Vaimo toi hänelle höyryävän kuumaa kaalikeittoa lautasellisen ja kun Pyhä Martti oli sen syönyt, hän vajosi onnellisena tallin olkien päälle ja nukahti oitis.
Seuraavana aamuna hänelle tarjottiin vielä talossa aamiaista, ja Martti päätti palkita hyväsydämisen perheen ihmeellä, joita hänellä oli taito tehdä.
”Onko sinulla jotain toivomusta?” Martti kysyi vaimolta.
”Toki”, vastasi vaimo,” usein ajattelen miten mukavaa olisi, jos voisin jatkaa koko päivän sitä työtä, jonka aamulla olen aloittanut.”
”Toteutukoon siis tämä toiveesi”, sanoi Pyhä Martti.
Ja niin hän lähti jatkamaan matkaansa.
Seuraavana aamuna, kun aamupuuro oli syöty ja pöytä aamiaisen jälkeen siistitty, päätti nainen mitata sen pienen kangaspakan, jonka hän oli saanut aikanaan häälahjaksi. Kangasta ei ollut paljon, mutta se oli mitä kauneinta pellavaa, ja siksi vaimo olikin pitänyt kangaspakan tallessa niin pitkän aikaa. Mutta nyt ei perheellä ollut enää rahaa muuhun kuin ruokaan, ja lasten paidat olivat jo lähes riekaleina. Siksi vaimo päätti uhrata hienon pellavakankaan ja ommella siitä lapsille paitoja.
Hän ryhtyi mittaamaan kangasta, ja mittasi ja mittasi, kunnes hän huomasi yhtäkkiä, ettei kangaspakka pienentynyt ollenkaan. Sitä riitti ja riitti, metrejä ja kymmeniä metrejä, niin että koko talo oli jo täyttyä pellavakankaasta. Ja kun hän meni tarkistamaan pakkaa, josko se jo vähitellen pienenisi, oli hänen heti palattava takaisin mittaamaan kangasta, eikä hän voinut lopettaa ennen kuin työpäivä oli päättynyt. Lopulta kangasta oli niin paljon, että osa siitä oli vietävä talliin ja osa heinälatoon, että talossa olisi ollut vielä tilaa perheellekin.
Mutta nyt ei tarvinnut lasten enää kulkea ilman paitaa, ja sänkyihinkin vaimo ompeli hienot pellavalakanat. Ja kangasta riitti aina vain, eikä perheen tarvinnut enää koskaan kärsiä köyhyyttä.
Mutta mitä arvelette, säilyikö salaisuus tämän työläisperheen seinien sisällä? Ei suinkaan. Juttu ihmeestä levisi kulovalkean tavoin koko Montluelin kylään, ja kaikkiin lähikyliin ja jopa Lyonin kaupungissa kerrottiin tarinaa ihmeellisestä kangaspakasta.
Tarina voisi jo jäädä tähän. Mutta kylässä tapahtui vielä toinenkin ihme. Kuten varmaan arvaattekin, se vanha eukko, joka asui naapuritalossa, harmitteli tietenkin naapurien ihmeellistä onnea mutta päätti samalla, että seuraavalla kerralla hän ei päästä Pyhää Marttia enää naapuritaloon.
Ja voitte varmaan arvata, että kun asia tuli sen vanhan, hampaattoman eukon korviin, joka oli hätistellyt säälimättä Martin oveltaan, niin kyllä häntä kadutti, ettei ollut päästänyt tätä sisään.
”Voi, kunpa olisin sen vain tiennyt!”, harmitteli eukko itsekseen, ”kun se pyhä mies seuraavan kerran kulkee tästä ohi, ja se varmaan tapahtuu lähiaikoina, niin silloin kyllä käyttäydyn aivan toisin”.
Niin, Pyhä Martti oli tietenkin arvannut eukon ajatukset. Joutuin hän hoiti asiansa Lyonissa, kastoi siellä monta pakanaa kristityksi, ja tarttui jälleen matkasauvaansa ja lähti kulkemaan kohti Bugeyn vuoria. Tie kulki Montluelin kautta. Eukko ei ollut sillä aikaa irrottanut katsettaan tiestä. Ja kun hän näki Martin tulevan kohti kylää, hän juoksi tätä vastaan ja heittäytyi oikein maahan hänen jalkojensa juureen, pyytäen Marttia ottamaan vastaan kutsun astua hänen vaatimattomaan taloonsa ja nauttimaan hänen antimiaan.
”Mielelläni”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olenkin jo hyvin nälkäinen ja väsynyt”.
Ja eukko sanoi hänelle maireasti: ”Levätkää toki rauhassa, hyvä mies, minä valmistan sillä aikaa aterian.”
Ja eukko otti uunista mahtavan savukinkun, katkaisi kaulan lihavimmalta kanaltaan ja pisti sen pataan. Kun kaikki oli valmista, hän kattoi pöydän Martille, ja ajatteli sitten ruhtinaallista palkkiotaan, minkä tulisi saamaan.
Kun Pyhä Martti näki edessään kaikki ne herkut, hän kauhistui, sillä moinen yltäkylläisyys oli jo syntiä. Mutta sitten hän kuitenkin hymyili sisäisesti naisen oveluudelle, jonka tämä luuli pystyvänsä salaamaan, ja söi hyvällä ruokahalulla.
Mutta ei ruoka ollut vielä kaikki, vieraalle oli myös sijattu talon paras vuode untuvapeittoineen. Milloinkaan ennen Martti ei ollut nukkunut niin pehmeässä vuoteessa.
Seuraavana aamuna hänet herätettiin taas hyvin miellyttävällä tavalla. Eukko oli tuonut lämmintä maitoa ja tuoreita munia hänen vuoteensa viereen.
”Oi voi, mielellänihän minä annan, mitä minulla on, mutta enhän toki ole rikas”.
”Olisiko teillä jotain toivomusta?”, kysyi Pyhä Martti.
”Voi, hyvä Jumalan mies, usein toivon, että voisin koko päivän tehdä sitä, mitä aamulla olen aloittanut”.
”Huomisesta lähtien toteutukoon toiveenne, hyvä rouva”. Ja tämän sanottuaan Martti jatkoi matkaansa kohti Bugeyta.
Seuraavana aamuna, ennen auringonnousua, ja jopa ennen kuin kukko oli kiekunut, nousi eukko jo ylös ja mutisi itsekseen: Olisi todella vahinko, jos käyttäisin aikani mitättömiin pikkuasioihin. Pellavakankaan mittaaminen, mitä typeryyttä! Minä aion laskea rahojani.” Mutta tuskin hän oli näin ajatellut, kun hän tunsi pakottavaa tarvetta, ensin vain vähäisesti, mutta sitten yhä pakottavammin, siis tuota tarvetta, joka tavallisesti on hyvin helposti tyydytetty. Kuinka innoissaan eukko halusikaan aloittaa ajattelemansa puuhan, sitä pakottavampaa hänen oli nyt kuunnella luontoäitiä ja mennä sinne, missä hänen olonsa helpottuisi.
Ja tuskin hän oli ehtinyt istua alas, kun jo alkoi ”vesi” lorista, ja pian se oli muuttunut melkeinpä vesiputoukseksi. Hän halusi jo nousta ylös, ja mennä laskemaan rahojaan; mahdotonta! Ja ”vesi” valui noroina jo huussin lattialla, ja ulos ovesta, ja muuttui jo suureksi puroksi. Eikä eukko voinut lopettaa, vaikka kuinka olisi halunnut…
kirjasta: Der Drache mit den sieben Köpfen
suomennos: Tuula Huhtala-Salmisto
