Juhannus ja keskikesä

Ulkoisessa vuodenkierrossa elämme keskikesää. Kaikki kukkiva, kukoistava, tuoksuva väriloisto hiljalleen lakastuu ja luonnossa alkaa kypsymisen aika. Kasvimaailma on kurottautunut kohti taivaita. Kosmoksen voimat, aurinko, valo ja lämpö, ovat kutsuneet niitä maan pimeydestä ylös valoon, kohti korkeuksia. Tämä on kasvimaailman valvovaa unta.

Ihminen sen sijaan, intoutuessaan kasvun ja kehityksen riemuun, laulaessaan ja tanssiessaan, antautuessaan kosmoksen vietäväksi, vaipuukin uneen ja hänen tietoisuutensa uinahtaa. Hänet valtaa kesäyön uni, Kesäyön unelma, kuten Shakespearen kuuluisan näytelmän varhaisempi nimi kuuluu. Tähän tulvivaan valoon nousee Johannes Kastajan valtaisa hahmo ja ”huutavan ääni”.

Juhannuksen aikarukouksessa kuulemme hänen nimensä kreikkalaisen muodon, josta erottuvat selvästi äänteet I – O – A. Äänteet ilmaisevat Johannes Kastajan sisäistä olemusta. Eläytymällä näihin äänteisiin voimme löytää seuraavanlaisia tunnelmia: I – johtaa kuin portaikkona suoraan ylös, kohti Isä-Jumalan hengenkorkeuksia, O – ympäröi hengenkorkeuksissa Isä-Jumalan lämmöllä, luovalla ja uudistavalla aineksella, A – puolestaan viittaa Kristus-Aurinkoon.

Kun näitä äänteitä mietiskelee, Marian tavoin liikuttelee sydämessään, voi oivaltaa näistä yhä uusia ja uusia sisältöjä. Johannes Kastajan kreikkalainen nimi IOANES kohottaa nimen arkisen Jussin yläpuolelle, ja näin sana alkaa viitata henkisiin ulottuvuuksiin. Nimen todellisuussisältö jatkuu kuulon alueella: Ioanes on ”huutavan ääni erämaassa”, erämaan autiudessa ja yksinäisyydessä. Tuo ääni on polttava liekkisana, kipeä, eheyttävä, parantava, joka ohjaa ihmisen kehittymään, muuttumaan, muuttamaan käsityksiään. Se sana on MIELENMUUTOS, metanoia, ’parannus’, kuten sana on käännetty vanhassa kirkkoraamatussa. Sen elementti on tuli, Sanassa elävä tuli, joka polttaa meistä pois turhan ja epäolennaisen ja puhdistaa meidät.

Johanneksen upotuskasteessa ihmisen tietoisuuteen nousi järkyttävällä tavalla hänen erkaantumisensa jumalallisesta. Mielen ja ajattelun muutos oli johdonmukainen seuraus kasteen kaiken muuttavan tapahtuman voimasta. Tässäkin mielessä Johanneksen kaste on verrattavissa kuolemanrajakokemuksiin, joista olemme kuulleet ja saaneet usein lukea.

Koko Juudean maa ja kaikki Jerusalemin asukkaat läksivät ulos hänen luokseen. Ja kun Johannes heidät kastoi Jordanin virrassa, he samalla tunnistivat syntivelkansa ja hairahduksensa. Ja Johanneksen vaatetuksena olivat kamelin karvat ja vyötäisillä nahkavyö. Hänen ruokanaan olivat palkohedelmät ja metsähunaja. Hän julisti sanoen: ’Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi. Liian vähäpätöinen olen päästämään edes maahan kumartuneena hänen kengännauhojaan. 

Minä olen kastanut teidät veteen upottamalla, mutta Hän on kastava teidät Pyhään Henkeen.’ Mark. 1: 5 – 8.

Ja niinä päivinä tapahtui, että Jeesus tuli Galilean Nasaretista ja Johannes kastoi hänet Jordanin virrassa. Ja heti vedestä noustessaan Jeesus näki taivaat auenneina ja sieltä Hengen – kuin kyyhkysen – laskeutuvan häneen. Ja taivaista kuului ääni: ’Sinä olet minun Poikani, rakastettuni; sinussa on hyvä tahtoni tullut ilmi.’ Mark. 1: 9 – 11.

Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslastaan. Niin hän katsahti ylös ja näki Jeesuksen vaeltavan ohitse, ja sanoi:

KATSO, JUMALAN KARITSA, (JOKA KANTAA IHMISKUNNAN EREHDYSTEN JA SYNTIEN VELKATAAKAN.) Joh. 1: 35 – 36.

Evankelista Johannes kertoo edelleen, miten juutalaisia tulee kertomaan Johannekselle, että Jeesus kastaa Jordanin toisella puolen ja kaikki menevät Hänen kastettavakseen. Johannes vastaa puhtaasti ja vaatimattomasti, ilman pienintäkään egoismia tai kilpailua opetuslasten lukumäärästä:

”Ihminen ei voi ottaa vastaan mitään, ellei sitä ole hänelle suotu korkeammista maailmoista. Te olette todistajiani, kun sanoin: ’En minä ole Kristus-voideltu, vaan minä olen se, joka on lähetetty Hänen edellään.’ Kenellä on morsian, hän on sulhanen. Mutta sulhasen ystävä seisoo tämän vierellä kuunnellen ja iloiten sulhasen äänestä. Nyt tämä minun iloni on täyttynyt:

HÄNEN TULEE KASVAA, MUTTA MINUN TULEE PIENENTYÄ.” Joh. 3: 27 – 37.

Johannes Kastajaa ei syyttä pidetä uhraamisen suojelijana ja siunaajana kristillisessä jumalanpalveluksessa, messussa. Edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen hänen suureen kutsumustehtäväänsä kuului joutuminen vankilaan. Lopulta hänen mainen kohtalonsa täyttyi hänen tultuaan mestatuksi. Uhrikuolemansa jälkeen Johannes Kastaja ei kadonnut maan piiristä, vaan jäi henkisestä maailmasta vaikuttamaan siunaavana sieluna opetuslasten keskuuteen.

Uhriaines ei koskaan häviä olemattomiin, vaan se rakentaa jumalallista hengen maailmaa ja toimii siltana maisen ja jumalallis-henkisen välillä. Niin usein kuin me vihkitoimituksen uhriosassa yhdymme täysin sydämin sanoihin ”Kristus-valo päivämme valossa”, yhtä usein voimme muistaa Johannes Kastajan sanat: Hänen tulee kasvaa, minun pienentyä.

Meidän palava rukouksemme on rakkaudessa ja hyvällä tahdolla suoritettu uhri, joka suitsutussavun tavoin nousee Isä-Jumalan eteen. Siinä rukouksessa todellistuvat jokaisella kerralla konkreettisesti I – O – A, ylöspäin suuntautuvana rukouksena, palavana rakkautena ja antaumuksena jumalalliselle maailmalle. Jokaisessa todellisessa uhripalveluksessa, myös Ihmisen vihkitoimituksessa, Johannes Kastaja on siunaamassa alttarin ihmistä siunaavaa tekoa nyt ja kaikkina aikoina.

Parhain terveisin Pekka Asikainen

Mikä on ihmeiden ihme?

Mikä on ihmeiden ihme?

Tämä syvimmästäkin syvempi rauha.

Se, joka on nyt joka hetki tässä.

Kävelen siinä, pysähdyn siinä,

Teen kaiken siinä ja siinä olen.

Tämä, kaikkea aikaisempaa rauhaa

                                            syvemmälle läpäisty.

                      Aiempi rauha on kaukana, kaukana…

                                           Se on menneisyyttä. 

Tämä uusi on tullut osoittaakseen,

                      mitä nyt on Rauha. 

Se osoittaa olemassaololle 

                      siihen kuuluvaa voiman lähdettä,

Kulje tässä uudessa, elä tästä uudesta,

                      Saa tästä uudelleen elämäsi.

Tämä on se mistä evankeliumissa sanotaan

                      ”Minun rauhani, sen Minä annan teille

                      En minä anna niin kuin maailma antaa…

                      Maailmassa teillä on ahdistus.”

Niin maailmassa on ahdistus. 

Siinä en ole silloin, kun olen tässä Rauhassa.

Kuuntelen evankeliumin sanoja:

                      ”Mutta olkaa turvallisella mielellä.

                      Minä olen jo maailman muuntanut.” 

Riitta Harjunen, 20.4.2020 

Epäilevästä Tuomaasta näkeväksi apostoliksi

Toinen pääsiäisen ajan sunnuntai on nimeltään Tuomaan sunnuntai tai valkoinen sunnuntai. Silloin opetuslapsi Tuomas kohtasi Ylösnousseen Kristuksen ensimmäisen kerran. Kristus tiesi Tuomaan epäilevän ja pyysi häntä katsomaan Hänen haavojaan ja laittamaan sormensa haavoihin. Johannes ei kerro evankeliumissaan, tekikö Tuomas todella näin. Hän kaikesta päättäen vain huudahti tunnustaen: ”Sinä olet minun Jumalani, minun sieluni Herra!”

Epäilevä Tuomas on sananpartena kaikille tuttu. Sen sijaan hänen henkilöhahmonsa on monelle jäänyt vieraaksi. Vain muutaman kerran Johannes mainitsee hänet evankeliumissaan. Kun Jeesus sanoo opetuslapsilleen Lasaruksen kuolleen (Joh. 11: 16) ja ehdottaa menemistä Lasaruksen luokse, siinä yhteydessä Tuomas sanoo: ”Menkäämme mekin sinne, kuollaksemme hänen kanssaan!”

Seuraavan kerran tapaamme hänet toisen pääsiäissunnuntain iltana, kun Ylösnoussut ilmestyy opetuslapsilleen toisen kerran. Enempää evankeliumit eivät kerro hänestä, sen sijaan legendat tietävät hänestä enemmän. Legendan mukaan Ylösnoussut itse ilmestyi hänelle ja kehotti häntä viemään evankeliumin ilosanomaa Intiaan, ja niin Tuomaasta tuli sitten Idän apostoli.

Keskiaikainen Johannes Hildesheimilaisen legenda Kolmesta pyhästä kuninkaasta ja Gustav Schwabin siitä  runoilema ”romanssi” kertoo hänestä seuraavaa.

Kun kuninkaat jo ovat tulleet vanhoiksi, harmaapäisiksi ja kumaraisiksi, he edelleen säännöllisesti kokoontuvat vuoren laelle pieneen kappeliin, jonka he olivat pystyttäneet palattuaan Beetlehemin lapsen luota.
Eräänä päivänä, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kuninkaat viettivät jälleen kerran kuningas-lapselle pyhitetyssä kappelissa jumalanpalvelusta. Silloin ovi avautui ja kappeliin astui tuntematon pyhiinvaeltaja. Hän alkoi kertoa Palestiinan tapahtumista, joista kuninkaat eivät olleet tienneet mitään. Mies kertoi, miten lapsi oli varttunut aikuiseksi, miten Hänestä oli tullut Kristus, miten Häntä oli vainottu, miten Hänen kanssaan oli vietetty kiirastorstaina Pyhää ateriaa, ja miten Hänet oli pitkäperjantaina Golgatalla ristiinnaulittu ja haudattu, mutta miten Hän voitti kuoleman kolmantena päivänä ja nousi ylös haudasta. Pyhiinvaeltaja kertoi vielä taivaaseen astumisesta ja Pyhän hengen vuodattamisesta.
Kun kuninkaat kuulivat näistä viimeisistä tapahtumista, kyyneleet täyttivät heidän silmänsä. Pyhiinvaeltaja oli apostoli Tuomas, epäilijä ja lopulta suuri Kristuksen tunnistaja ja tunnustaja. Häneltä kuninkaat saivat kasteen, ja näin heistä tuli kristittyjä.
Tuomas suoritti sitten papiksi vihkimisen sakramentin, vihki kuninkaat papeiksi ja asetti heidät Idän piispoiksi. Apostoli Tuomaan johdolla he asettuivat alttarille viettämään Pyhää ateriaa.

”Ja henki oli heidät täyttänyt, sen tulen hehkuun sielut kastanut.
Papillisin vaattein puettuina, kultaisessa uhrimaljassa
he Vapahtajan veren aarteenansa, ruumiin kalleutenaan säilyttivät.
Pyhättönsä alttarilla veljet halajoivat Herran ehtoollista.
Ja leivän, viinin eessä ihmeissänsä he iloiten nyt kaikki seisoivat.
Niin toinen vanhus toista lähestyi ja aterian toisilleen näin tarjosi.
Kuin kalvas otsa ylös kohoutui, kuin sydän väsynyt jo virvoittui!
Ja kasvoihinsa jostain ylhäältä käy valon säde, maahan lähetetty.”

Ensimmäisen kerran he nyt viettivät Pyhää ehtoollista tuossa samassa kappelissa, jonka he olivat pystyttäneet saman vuoren laelle, jolla he ensi kerran olivat nähneet kirkkaan tähden, kuninkaan tähden, joka oli heille aikoinaan näyttänyt tien kuningas-lapsen äärelle. Beetlehemissä he olivat kumartaneet vastasyntynyttä kuningaslapsosta ja uhranneet hänelle kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
Kun kuninkaat tunsivat loppunsa lähestyvän, he valitsivat seuraajakseen ”patriarkan”, jolle antoivat nimen Tuomas. Hänen rinnalleen asetettiin valtakunnan suojaksi kuningas, nimeltään pappiskuningas Johannes. Kun Itäisten maitten kuninkaat sitten kuolivat, heidän maiset jäänteensä kuljetettiin Konstantinopolin ja Milanon kautta Kölniin, jonka tuomiokirkkoon Kasparin, Melkiorin ja Baltasarin maiset jäänteet on haudattu. Näin legendan mukaan kristinusko tuli Intiaan.

Muinaiset ristiretkeläiset odottivat kristinuskon uudistumisen saapuvan idästä, auringon nousun suunnalta. Niinpä he ikävöiden etsivät idästä myös pappiskuningas Johannesta ja hänen valtakuntaansa.

Kun apostoli Tuomas toi heille uuden tiedon lapsen elämän seuraavista vaiheista, kuolemasta ja ylösnousemisesta, silloin pyhällä vuorella vietettiin suurta juhlaa, ehtoollisen sakramenttia ensimmäistä kertaa. Länsi ja itä lähestyivät toisiaan: kristinusko yhtyi itäiseen viisauteen. Epäilevästä Tuomaasta oli tullut Kristuksen horjumaton apostoli.

Hengessään hän oli kuullut Kristuksen lähetyskäskyn ”menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa ylösnousemuksen ilosanomaa kaikelle luomakunnalle!” Sanat olivat herättäneet vastakaikua hänen sielussaan ja näin Tuomaan kohtaloksi tuli lähteä Itään, Idän viisaitten kuninkaitten maille kauas Intiaan, jossa hän koki marttyyrikuoleman vuonna 72 jälkeen Kristuksen syntymän.

Pekka Asikainen

Skapande sol

Hur ser det månntro ut i vårt allra, allra innersta? 
Att fånga den stämningen i ord är nog inte det lättaste, men de som har försökt har ofta sagt att den har någonting med värme, glöd eller också ljus att göra, som ett slags sol djupt under allt det som syns utanpå.
Kunde det vara så att vi egentligen är större eller mindre solar allihop, utan att vi märker det? Lite som Edith Södergran: 
Jag går på sol, jag står på sol, jag vet av ingenting annat än sol. 
                                                                 ++++ 
Påskberättelserna i Bibeln är fyllda av dramatik och häftiga svängningar. 
När påsken bryter in är det så tidigt att de flesta ännu sover efter en omtumlande sabbatsfest. Några kvinnor har stigit upp för att gå till en grav. Evangeliet är väldigt exakt när det gäller tidpunkten för detta: det sker i dagbräckningen under den första veckodagen. 
Den första veckodagen är söndag, solens dag. När kvinnorna går till graven är det ännu mörkt. När de kommer fram går solen upp. 
Är detta ögonblicket kristendomen började? På solens dag när solen gick upp. 
                                                                     ++++ 
Det finns ett annat ställe i Bibeln som påminner om detta. Vi hittar det på den allra första sidan – i skapelseberättelsen – och är bekant för de allra flesta: ’Och Gud sade: ”Varde ljus” och det vart ljus’. En väldigt vacker bild: ljuset som det första skapade, och också detta skedde på ”den första dagen”. 
Vi ser här hur de två berättelserna går in i varandra. Gamla testamentets skapelseberättelse lägger något solartat som grund för världens existens och utveckling. Påskhändelsen tar upp samma tema: ur en förmörkad värld stiger solen, ljuset, värmen som den nya skapelsens drivande kraft. En Människoson har fört solljus till dödens boningar, som lever upp igen. 
Men det slutar inte här.                                                                          
++++ 
Det blir allt tydligare att det är en tredje soluppgång som världen idag längtar efter. Men den kommer inte att ske därute, ingen frälsare skall komma och rädda oss ur det mörker vi själva skapat och som hotar hela vår existens. Det är i hjärtat hos människorna, ”längst inne”, som solen borde gå upp. Den första pingsten är begynnelsen på den tredje skapelsevågen. Vi glömmer så lätt att orden ”skapare” och ”skapelse” inte bara gäller en skapande Gud, utan att också vi har getts förmågan att skapa – liksom de första lärjungarna. Den kraften kallas också för Kristi kraft. Den gudomliga världen väntar att vi tar oss till den och att också vi växer till livgivande, skapande ”solar” i de mindre eller större världar vi satts att verka i här på jorden. 
I en mörk tid bryter påskens skapande kraft fram i de människor som har ”sol i hjärta, sol i sinne”!

Lars Karlsson

Pitkäperjantaina

Aamuvarhaisella oli satanut ohuelti lunta. Nuori, haarniskoitu, elämäänsä ja Jumalaan pettynyt ja katkeroitunut mies ratsasti suuressa metsässä. Ei aikaakaan, hän kohtasi tiellä harmaapukuisen miehen taivaltamassa paljain jaloin yhdessä puolisonsa ja kahden kauniin tyttärensä kanssa.
Harmaapukuinen pyhiinvaeltaja tiedusti nuorukaiselta, miksi tämä ratsasti täysissä aseissa tällaisena päivänä, jona meidän Herramme aseettomana, itseään puolustamatta kärsi ristinkuoleman.
Mutta ratsastajalla ei ollut ajantajua. Hän ei tiennyt, että oli pitkäperjantai. Vain yhden asian hän muisti: oman itsensä. Hän muisti vain sen, että oli joutunut ilman omaa syytään kärsimään vääryyttä, pilkan tuomaa häpeää eikä Jumala ollut häntä koskaan auttanut.
Keskustelu harmaapukuisen pyhiinvaeltajan kanssa jatkui, kunnes katkeroitunut ratsastaja hyväksyi neuvon mennä lähistöllä asuvan erakon majalle, jossa hän ehkä saisi apua ja uutta ajateltavaa.

Suunnilleen näin keskiaikainen ritarieepos, Wolframin Parsifal, kertoo kriisiin joutuneen nimihenkilön kokemuksista. Vaikka teos on 1200-luvulta, se ei suinkaan ole auttamattomasti vanhentunut, kuten sitä arvostelija luonnehti suomennoksen ilmestyttyä. (suom. Jukka Pajukangas, WSOY 1991) Sen kieltä ja kuvia on vain opeteltava lukemaan.

Nimi Parsifal merkitsee kulkemista ”keskeltä läpi”, läpi vaikeuksien, laakson, metsän ja läpi kohtalon mukanaan tuomien ongelmien. Samalla se on kirja ihmissielun vihkimyksestä korkeampaan ihmisenä olemiseen.

Maallista elämää on kutsuttu vanhastaan murheenlaakson läpi taivaltamiseksi. Se on Parsifalin elämää. Hän voi olla kuin kuka tahansa meistä, mies, nainen, trans, muun sukupuolinen, jolla on polttavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja joka etsii elämälleen ja kohtalolleen tarkoitusta.

Miksi Parsifal kantaa haarniskaa ja keihästä? Ovatko ne todella tarpeen? Hän on varustautunut puolustamaan itseään. Harmaapukuisella pyhiinvaeltajalla sitä vastoin ei ole mitään aseita. Hän ja hänen perheensä luottavat jumalalliseen huolenpitoon ja ohjaukseen. Heidän ei tarvitse puolustautua. Eikö tällainen elämään suhtautuminen tuo mieleen Uuden Testamentin päähenkilön elämän tärkeimmän piirteen, kärsimyksen hyväksymisen?

Kristiyhteisön ensimmäinen pappi ja perustaja Friedrich Rittelmeyer on kirjoittanut:

Harvalle meistä on tullut mieleen sellainen jumalallinen ajatus,
että pahan voittaminen onnistuu vain siten,
että hyväksymme meitä kohtaavan kärsimyksen.
Tästä yhdestä ainoasta piirteestä tunnistamme ─ Jumalan.

Hiljaisen viikon ja pitkäperjantain tapahtumista tiedämme, että näin teki myös Kristus Jeesus. Täysin aseettomana, itseään puolustamatta Hän seisoi ylipappien ja Pilatuksen edessä ja otti vastaan aiheettomat syytökset. Hän vaikeni ja seisoi hiljaa sotilaiden ja kansan pilkan kohteena. Kertaakaan Hän ei pyytänyt avukseen Jumalan enkelikuntia saadakseen itselleen oikeutta. Itselleen Hän ei vaatinut oikeudenmukaista kohtelua.

Kristuksen seuraaminen on juuri sitä, että emme vaadi itsellemme mitään, edes oikeudenmukaisuutta. Jos rohkeasti sisäistämme tämän ajatuksen, silloin harteiltamme putoaa painava kuorma ja me saamme vapahduksen.

Erottuaan harmaapukuisesta pyhiinvaeltajasta Parsifal oli saanut elämäänsä hivenen luottamusta ja hän huudahti hevosensa selästä: ”Juokse, ratsuni, Jumalan tahdon mukaan!” Erakon majalta hän sai itsetuntemusta, heräsi syyllisyyteensä ja kasvu jatkui pitkän pysähdyksen jälkeen.

Pekka Asikainen

Virus ja ilo

Nyt kun coronavirus  on saanut koko maailman raiteiltaan kannattaa lukea Albert Camusin vuonna 1947 julkaistua kirjaa ”Rutto”, joka kuvaa salakavalasti etenevää epidemiaa – ja sitä, miten eri tavalla ihmiset siihen reagoivat.Kirjallisuustoimittaja Anne-Kathrin Reif ylläpitää blogia, ja hän aloitti äsken mielenkiintoisen projektin. Hän lukee Camusin kirjaa, ja pitää rinnakkaista  ”Rutto ja minä”- päiväkirjaa. Tässä ote  blogista 5/7.4.2020:

…olen iloinen,  että tänään kaupungilla kolmen cappuccinottoman viikon jälkeen sain ostettua pahvimukillisen kahvia, siemaillen sitä auringossa suljetun kahvilan terassilla  Ruukkujen palmut ja oliivipuut, jotka tässä kaupungissa yleensä tuntuvat varsin sopimattomilta, antavat nyt tuulahduksen lomatunnelmasta. Kovin kotoisalta tuntuu sitä vastoin torin alati säteilevä tamilikokki Benny pikku kojuineen, jonka tiskillä päivittäin höyryää kolme maukasta lautasta: ”Tuhtiako, Madame?” – ”Kiitos, mieluummin ei”. Joka päivä sama dialogi, ja joka päivä nauramme sen päälle. Kummallista kun en aikaisemmin hoksannut, että nämä hetket ovat arvokkaita.

Muutama askel eteenpäin, alkaa kuulua ihmeen kaunista musiikkia. Kuulen pianon ja mandoliinin. Musiikki tulee kaupungin puhtaanapitolaitoksen autosta. Sen sivuovet on avattu, ja nostolavalle on asetettu piano. Tämä musiikkimobiili kiertää kaupunkia ja pysähtyy sopiviin kohtiin. Kyydissä on paikallisen musiikkikoulun, teatterin ja oopperan muusikoita. Nyt se on pysähtynyt terveyskeskuksen ja sosiaalitoimiston eteen, ja musikaalinen kiitos lentää ikkunassa nojaileville virkailijoille, jotka muutoin toimistoissaan suorittavat tärkeitä tehtäviään. 

Muutkin ihmiset ilahtuvat – tietysti sopivaa etäisyyttä noudattaen. Miten hyvää tämä musiikki tekeekään! Tunnen iloa ajatellessani, kuinka paljon ihmiset keksivätkään torjuakseen uhkaa, kriisiä, ja arjen rajoituksia luovuuden, ilon ja inhimillisyyden avulla. Siinä näen varsinaista vallankumousta – à la Camus

Se on vastalääke sille viruksen aiheuttamalle  – ei vielä edes lääketieteellisesti kuvatulle -piilovaikutukselle, joka ilmenee kummallisena lamaannuksena. 

Joten: kapinoi – ja pysy terveenä! À bientôt!

Käännös Lars Karlsson

”Minä olen maailman valo” Joh. 8: 12

”Mutta Jeesus meni Öljymäelle. Varhain aamulla Hän taas tuli temppeliin ja kaikki kansa tuli Hänen luokseen. Ja Hän istuutui opettamaan heitä. Silloin kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Hänen eteensä naisen, joka on tavattu aviorikosta tekemässä. Asetettuaan naisen keskelle he sanoivat Jeesukselle:
’Opettaja, tämä nainen otettiin kiinni juuri kun hän oli tekemässä aviorikosta. Mooses on laissa määrännyt, että sellaiset on kivitettävä. Entä sinä? Mitä sinä sanot?’
Mutta tämän he sanoivat saadakseen Hänet satimeen, voidakseen syyttää Häntä.
Ja Jeesus kumartui alas ja kirjoitti maahan sormella.
Kun he jäivät siihen odottamaan vastausta, Jeesus suoristautui ja sanoi heille:
’Joka teistä on erehtymätön, heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.’
Ja uudelleen Hän kumartui alas ja kirjoitti maahan.
Mutta kuultuaan tämän heissä heräsi omatunto, ja he menivät ulos yksi toisensa perästä, vanhimmasta alkaen. Ja Hän jäi siihen yksin, ja nainen oli keskellä.
Mutta Jeesus nousi, suoristautui ja sanoi: ’Missä he ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?
Nainen vastasi: ’Herra ─ ei kukaan.’
Silloin Jeesus sanoi: ’En minäkään sinua tuomitse. Mene, kulje rauhassa omaa  kohtalon tietäsi! Karta erehdyksiä ja pyri kunnioittamaan sinussa kehittyvää jumalankuvaa!’
Ja Jeesus puhui heille taas sanoen:
’MINÄ OLEN MAAILMAN VALO;
Joka vaeltaa yhdessä minun kanssani,
ei enää vaella pimeässä,
vaan hänessä on ELÄMÄN VALO.’ (Joh. 8: 1 – 12)

Maailma ympärillämme on hiljentynyt. Vain harvoja ihmisiä liikkuu kaduilla ja kyläteillä. Muutama auto, jokunen polkupyörä. Näyttää siltä, kuin hiljainen viikko olisi jo alkanut. Ja totta se onkin.

Monessa eurooppalaisessa kodissa sairaus ja kuoleman hiljaisuus ovat vierailleet näinä viikkoina ja jatkavat vierailuaan edelleen. Pelko on saanut ihmiskunnassa jalansijan. Monet itsestäänselvyydet, kuten vapaa matkustaminen, sosiaalinen kanssakäyminen, terveys ja jokapäiväinen elämä, vieläpä kirkossa käynti ovat muuttuneet kyseenalaisiksi, jopa kielletyiksi. Mikroskooppisen pieni, silmälle näkymätön virus on saanut sen aikaan.

Viruksen nimi Korona, kruunu, viittaa merkillisellä tavalla kuninkuuteen. Ja jotakin suurta ja hallitsevaa siinä onkin. Sen valtakunta ei tunne rajoja, vaan se pyrkii hallitsemaan koko ihmiskuntaa, meitä kaikkia. Onko tuo ”kruunu-pää” diktaattori vai viittaako se meille – vapauttamme kunnioittaen – tien oikeaan, aitoon ihmisenä olemiseen? Luoko tämä ”kuningas” meille sellaiset olosuhteet, että löytäisimme jotakin uutta suhteessamme omaan itseemme, läheisiimme, työtovereihimme, kohtalontovereihimme, elämään ja kuolemaan ja koko ihmiskuntaan?

Siihen voin vain minä antaa vastauksen, minä, joka olen ylösnousemus ja elämä.

Jos katsomme pilvettömälle taivaalle, näemme auringon loistavan kukaties kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Öisin tähtitaivas, iltatähti Venus ja ohut kuun sirppi ohjaavat katseen haudan pimeydestä ylös hengen valtakuntaan, jossa ylösnousemus todellistuu. Niin kuin kullankeltainen leskenlehti polun varressa puhuu meille kesää luvaten, niin myös tuo näkymätön Korona-virus puhuu meille kuoleman näennäisen kulissin takaa elämän ihmeestä, jos vain ymmärrämme sen puhetta.

Pekka Asikainen

Covid-19

Hetkellisesti koko maailma on yhtä – taudin takia.

Moni meistä kuvitteli vielä jokin aika sitten ihmiskunnan alkavan tajuta, että maapallomme on organismi, elävä kokonaisuus, joka vaatii meidän jokaisen panoksen selvitäkseen. 

Kuitenkin ovat viime vuosina  yhä useammat ryhmät ja eritoten niiden johtajat pyrkineet johonkin aivan muuhun. Halutaan sulkea ovia, rakentaa muureja, eristäytyä ja korostaa omaa suuruuttaan, usein muiden kustannuksella.

Mutta ilma, vesi, tuulet – ja taudit – viis veisaavat rajoista. Ne menevät minne lystäävät.

Nyt kun maa toisensa jälkeen sulkee rajansa pysäyttääkseen covid-19-viruksen, toivokaamme, että on kyse lyhyestä katkoksesta. 

Viruksen laannuttua, mikä varmastikin ajan mittaan tapahtuu, meillä onkin elämämme tilaisuus avata portit selälleen. Voimme silloin, taudista viisastuneina, yrittää kehittää sellainen maailmantietoisuus, jossa avoimuudesta, yhteisvastuusta ja molemminpuolisesta avunannosta jälleen tulee kunniasana.

Näin kriisi voikin olla uuden alku. 

Lars Karlsson

Santa Lucia – valon tuoja

Kerrotaan, että 200-luvun lopulla kristittyjen ankarien vainojen aikana Syrakusan kaupungin liepeillä ja katakombeissa olisi nähty vaeltamassa nuori neito, molemmissa käsissään kantamuksia, päässään kynttilöin koristettu kruunu.

Neito oli nimeltään Lucia, ja hän kantoi ruokaa ja juomaa vainoja pakeneville kristityille. Koska katakombeissa oli pimeää, hän kantoi kynttiläkruunua nähdäkseen liikkua pimeässä. Tästä legendasta on saanut alkunsa perinne, jota vietetään erityisesti Ruotsissa, mutta meilläkin joulukuun 13. päivänä.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten myös Stuttgartissa vietettiin Lucian päivää. Silloin pappisseminaarissa opiskeli useita pohjoismaisia opiskelijoita, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia ja muutama suomalainen. Kun koitti joulukuun 13., silloin Lars Karlsson, joka perheineen asui Haussmannstrassella, kutsui meidät toiset opiskelijat kotiinsa viettämään Lucian juhlaa. Lassen ja Maritan vanhin tytär, valkoisiin pukeutunut Åsa, kantoi päässään kynttiläkruunua ja hänen pikku sisarensa Hanna seurasi häntä kynttilä kädessään. Lassella taisi olla kitara sylissä, ja niin lauloimme ”Santa Luciaa” Svaabien maalla, jossa tällaista perinnettä ei ole.

Vanha legenda Luciasta on järkyttävä marttyyrikertomus nuoresta neidosta, hänen sairaasta äidistään ja paranemisesta. Legendaan liittyy vielä ”pakananuorukainen”, Lucian sulhanen, joka menettää morsiamensa.

Luciaa pidetään katolisessa maailmassa mm. köyhien suojelijana, sokeitten, katuvien ilotyttöjen ja sairaiden lasten suojelijana. Hän on Syrakusan ja Venetsian suojeluspyhimys. Taiteessa hänellä on miekka, palmun oksa marttyyriuden symbolina, kirja, ruususeppele tai öljylamppu ja vati, jossa on kaksi silmää. Myös Danten Jumalaisessa näytelmässä, sen Inferno-osassa, Lucia kantaa valoa pimeyteen. Näin voimme ajatella myös täällä pimeässä Pohjolassa, että hän tuo meille valoa, näin vuoden pimeimpänä aikana.

Santa Lucia oli syntynyt vuonna 281 Sisiliassa, Syrakusassa varakkaaseen perheeseen. Jo hyvin nuorella iällä hänestä tuli harras kristitty. Hänen äidillään, Euthykialla, oli ollut verenvuototauti jo neljättä vuotta eikä yksikään lääkäri pystynyt häntä parantamaan.

Eräänä pyhäpäivänä he olivat messussa ja kuulivat evankeliumin kertomuksen verenvuototautisesta naisesta, jonka Herra paransi. Silloin tytär sanoi äidilleen: ”Uskotko sen, minkä kuulit? Uskotko, että Pyhä Agatha voisi sinut parantaa?”

Niin sitten Lucia yhdessä äitinsä Eythykian kanssa lähti Cataniaan Pyhän Agathan haudalle. Mutta haudalle päästyään Lucia heti vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Lucia, miksi pyydät sellaista, minkä voit tehdä itsekin? Katso, uskosi parantaa myös Sinun äitisi!” Ja niin Eythykia parani sairaudestaan.

Kiitollisena paranemisestaan Eythykia lahjoitti suuren omaisuutensa köyhille. Lucia puolestaan teki Jumalalle lupauksen, että hän pysyy neitsyenä koko elämänsä.

Mutta Lucialla oli sulhanen, jolle vanhemmat olivat hänet luvanneet. Tämä oli pakana ja raivostui kuultuaan kihlattunsa olevan kristityn. Nuorukainen meni tuomarin luokse syyttämään morsiantaan, joka oli kristittynä noussut keisaria vastaan. Kristinusko oli nimittäin siihen aikaan kiellettyä Rooman valtakunnassa.

Tuomari yritti turhaan saada Luciaa luopumaan kristinuskosta ja uhraamnaan epäjumalille. Siihen neito vastasi: ”Jumalalle mieluisa uhri on se, että olen armelias köyhille. Koska minulla ei ole enää mitään uhrattavaa omaisuutta, niin uhraan itseni.” Tuomari jatkoi: ”Sinä olet kuluttanut omaisuutesi kevytmielisten nuorukaisten kanssa, sen vuoksi puhutkin kuin syntinen nainen!”

”Joka on neitseellinen ja puhdas, sen ruumis on Pyhän Hengen temppeli”, vastasi neito.

Silloin tuomari tulistui ja uhkasi viedä Lucian ilotaloon, jossa tämä menettäisi viattomuutensa kanssa myös pyhän hengen. Mutta kun miesjoukko tarttui Luciaan, tämä oli yhtäkkiä niin painava, että häntä ei saatu hievahtamaankaan. Hänen päälleen kadettiin kuumaa öljyä ja hänet yritettiin polttaa, mutta Lucia ei vahingoittunut lainkaan. Kaikille läsnä oleville hän sanoi: ”Rukoilen itselleni sen verran aikaa, että ehtisin vahvistaa uskovia kestämään kaikki kidutuksen tuskat ja että uskottomat menettäisivät pilkallisen äänensä.”

Silloin tuomarin joukot työnsivät miekan hänen kaulansa läpi, mutta Lucia ei vaiennut, vaan huusi: ”Kuulkaa kaikki, julistan teille ilosanoman: kristityille koittaa rauha! Keisari Maximianus on kuollut ja Diokletianus on karkoitettu valtakunnasta! Ja kuten sisarestani Agathasta tuli Catanian suojelija, niin minusta tulee Syrakusan suojelija.”

Lucia jäi haavoittuneena paikoilleen. Vasta kun hän sai papilta pyhän sakramentin, ehtoollisen, vasta sen jälkeen hän antoi henkensä Jumalan huomaan. Ja kaikki kansa lausui yhteen ääneen: Amen.

Ja sille paikalle Pyhä Lucia haudattiin. Samalle paikalle pystytettiin myös kirkko hänen kunniakseen. Hän kärsi marttyyrikuoleman Konstantinuksen ja Maxentiuksen aikana Herran vuonna kolmesataakymmenen.

Pekka Asikainen

Färgupplevelser från en husbil

Virve Wecström

För en månad sedan avgick vår husbil från Nordsjö hamn med båten Finnmaid mot Tyskland, och.nu – efter fyra och en halv vecka – börjar resan för min del snart vara över. Mina kära vänner Marjaana, David och hunden Orlaigh fortsätter sin färd till Portugal över vintern medan jag flyger hem från Paris.

Måndagen den 11.11 har vi  lämnat Carcassonne och tänker fortsätta mot västkusten.
Vår väg idag har kantats av den fantastiska blåa färgen hos de avlägsna bergen. Det finns en  längtan i det blå, en längtan till bergen. När vädret klarnade steg den majestätiskt höga bergskedjan bakom dessa blåa längtans berg i skimrande lysande vitt. Vi hade nått Pyrenéerna.

Den blå färgen
Staden Haag i Holland var ett mål under vår resa. Där fann vi våra målarvänner på kurs. Vi besökte Kröller-Müller konstmuseum med en gedigen samling av den nyare tidens konstnärer, som Picasso, Mondrian men framför allt van Gogh. Det blev en färgupplevelse av kraft. Den mörkblåa natthimlen mot lysande gult. Upplevelsen fortsatte i Haag, när vi besökte Monet-utställningen. Hur fint han behandlade det blåa mot det gröna, vilken underbar blå vid vattnet. Dagen slutade vid solnedgången på Scheveningens strand. Solen gick ner i guldorange kantad av djupt indigofärgade moln, som till sist blev intensivt röda, purpur, som småningom slocknade till magenta och violett.

Jag har aldrig upplevt så gröna åkrar som i Holland, där kossor betade i mängder. Fåren höll snyggt vid vägkanterna.

Chartres
Följande resemål var Chartres och dess katedral med 175 glasmålningar .
När jag steg in kunde jag inte omfatta det hela,. Jag hade på förhand försökt studera glasmålningar i en bok. Jag hittade madonnan med mycket blått runt sig och tände ett ljus där. Småningom började färgerna lysa, det var märkligt, som om man fick ett föhållande till fönstren. Lystern  förändrades med ljuset, som lyste genom fönstren. Ja, det blåa, det blåa i rosenfönstret var så klart, rent , så lysande. Var helt gråtfärdig när jag gick hem till vår husbil.’
Följande dag blev det ny vallfärd till glasmålningarna. Nu fanns det andra nyanser, fönstrens berättelser blev synliga, på något sett levande. Vi hittade t o m Melchizedek, för Harri hade berättat att han fanns där med sitt bröd och vin. Vi såg hela den heliga berättelsen berättad i fönstren. Några av fönstren blev bekanta.
Ännu följande morgon gick vi dit. Det var en fredag, och sista dagen för säsongen man fick gå i labyrinten på det urgamla golvet. Att gå den med många andra gemensamt under de alla olika fönstren med sina berättelser blev en innerlig känsla av gemenskap, också med det historiska perspektivet. Hur många hade månne gått före oss? Både Marjaana och jag fick en känsla av eurytmi…
Solen glimmade  genom fönstren den dagen och färgen i de olika fönstren fick sin egen lyster.
Samma upplevelse fick jag några veckor senare i Saint-Nazaire basilikan i Carcassonnes borg. Det var en underbar varm gul färg som lyste genom glasfönstret med sin gula och basaltvita glasmålning.
Tillbaka till Chartres. När vi kom dit var vägen kantad av enorma fält på en högplatå.
Fälten sräckte sig så långt ögat nådde. Har aldrig sätt maken. När vi började närma oss förstaden började två höga kyrkotorn med olika form stiga upp ur omgivningen. Till sist såg man också katedralens gröna tak och hela byggnaden. Den låg på en kulle, så det var lätt att hitta dit. Kvällssolen värmde ingången till orange.

Bretagne
Vi lämnade Chartres körande mot väst, mot Bretagne. Tanken var att se det mytomspunna ljuset som konstnärerna har talat om. Sanningen var att det regnade och de tunga molnen täckte himlen. På vägen mot västkusten stannade vi vid Mont St Michel, en hög holme som blir omringad av tidsvattnet  två gånger om dagen.  Innanför muren finns en gammal stad med kyrkor, kloster och t.o.m. hotell. Där bodde  ett 50-tal människor. Katedralen högst uppe var vackert rosa och ljustgrön – som Mikaelifärger.
Nunnorna och munkarna bar vita dräkter. Man förberedde sig för mässan. En munk var på knä och höll på med nånting. Han försökte få rökelsen tänd. Det kändes som en så bekant syssla för oss ministranter i Kristensamfundet.

Färden fortsatte till Bretagne i regn och rusk. Där hittade vi stora fält av keltiska megaliter, stora stenar som stod i rader. Vad ville de berätta oss om forntiden?

Husen i Bretagne var vitmålade med svarta branta tak, sådana har vi sett i Tyskland och Holland. Men dessa hus förändrades när vi lämnade Bretagne och fortsatte söderut. Plötsligt blev husen gulaktiga med röda, låga, tegelfärgade tak.

Söderut
Vi upplevde stormen Amelie vid Atlantens kust. Vår husbil skakade av stormen och regnet piskade hela natten. Vågorna var häftiga följande morgon. Sviterna av denna storm fick vi erfara ännu några dagar senare, när vi hälsade på våra vänner i Lot-trakten. Där var de ännu utan ström. Trakten runt Dordogne och Lot, norrom Toulouse verkade vara urtidens sköte, med sina droppstensgrottor och grottmålningar. Underbart vackra droppstenssalar där kalkstenen har format sig till pelare och stora ”lövformer”. På väggarna kunde man se målningar av hästar, bison, jägare, gjorda för19 000 år sedan.
Våra vänners gård var full av gamla ruiner och torn från 1000-talet, urgamla vägar, murar. Husen var byggda av granngul sten, för stenarten hade en stark varmgul färg. Den gamla byn i närheten hade så vackra gamla stenhus, och nästan alla var gula.

Languedoc
Vår resa fortsatte mot Occitanien, katarernas område. Nu började stenarten ändra mot det röda, t o m åkermarken blev röd. Vi besökte staden Albi med sin zinnoberröda katedral.
Katarerna kallades också albigenser. Katedralens väggar var helt täckta av ornament och vid altaret såg vi gripande målningar av nakna människor, som illa behandlade katarer.
Katedralen i Albi hade runda torn och släta väggar, som ett enormt slott av rött tegel.  Färgen i Albitrakten var zinnoberröd, t o m ett stort köpcenter var rött.

Carcassonne
Sedan kom vi till Carcassonne. Den gamla staden vid kanalen Midi var vacker med sina smala gator och mångfärgade hus. Här fanns också den grannröda ”marmorn” med vitt inslag på stentrappor och fontäner. Man använder färger på husen i detta land, ofta gult, orange, rött, vitt. Taken var ofta röda eller svarta, säkert beroende på att svart skiffersten finns tillgänglig i trakten. En härlig detalj på husen är fönsterluckorna i alla möjliga färger, gröna, turkosa, violetta, blåa, de piggar upp.

Tacksamhet
Jag känner mig djupt tacksam att få följa på denna fina resa i färger, men också för att få se den underbara landsbygden i Frankrike, både de stora jordbruksarealerna och mindre gårdar. Djuren  betade på vissa områden rikligt. I vinområdena fanns det inte så mycket husdjur, men på  nästan varje gårdsplan sprang hönor. Större skogsområden verkade vara nationalparker.
Skogarna var för det mesta lövskogar. Mitt på åkern kunde finnas ett stort träd, det var sympatiskt, och mellan åkerlandskapen reste sig det skogbeväxta kullar. Vi körde för det mesta på mindre vägar genom otaliga byar och hisnande landskap. Frankrike är ett vackert land.
Tack Marjaana, David och hunden Orlaigh att jag fick följa med i fem veckor!
Virve