Yleiset – Kristiyhteisö

”Minä olen todellinen viinipuu…” (Johannes 15)

Johanneksen evankeliumin 15. luvussa kerrotaan todellisesta viinipuusta, joka syntyy, kun viiniköynnöstä hoidetaan oikealla tavalla. Erityisesti evankeliumissa puhutaan hedelmistä, niin viinipuun hedelmistä kuin muistakin hedelmistä. Tähän vuodenaikaan on vielä kaukana edessäpäin se aika, kun hedelmät täällä pohjolassa alkavat kypsyä. Kevät on enemmänkin siementen aikaa, jokainen viljelijä on jo varmasti hankkinut siemenet, jotka hän aikoo kylvää maahan hedelmiä tuottamaan. Hedelmät ja siemenet kuuluvat yhteen. Siemenen tärkein tehtävä on tuottaa hedelmiä ja hedelmän tärkein tehtävä on tuottaa siemeniä. Tässä kiertokulussa toteutuu kasvin elämä.

Ihminen ei ole kuin kasvi, mutta mekin tuomme mukanamme siemeniä ja kannamme hedelmää. Meistä jokainen on aikanaan laskeutunut valon valtakunnasta tänne maan päälle. Mukanamme me olemme tuoneet monenlaisia siemeniä elämäämme varten: taipumuksia, lahjakkuutta, perimämme ja kohtalomme.

Usein ajatellaan, ettei ihminen voi täältä maan päältä ottaa mukaansa mitään, kun hän aikanaan kulkee kuoleman portista. Kuitenkin hän ottaa mukaansa kokemukset kaikesta, mitä hän on kohdannut elämänsä aikana: lukemattomia ihmiskohtaamisia, pettymyksiä ja onnistumisia, lapsuuden ja nuoruuden kehityksen sekä oppimisen vaiheen kuten myös vanhuuden lakastumisen ja luopumisen.

Kaikki ihmissuhteet ja kohtaamiset eivät ole helppoja, asioita jää aina kesken tai selvittämättä. Mutta erityisesti rakkaudelliset siteet säilyvät edelleen ja myös vahvistuvat. Kun ihminen kerran kulkee kuoleman portista, hän kulkee kohti tulevaisuutta ja siihen tulevaisuuteen hän ottaa mukaansa menneen elämänsä hedelmät, muokatakseen siten omaansa ja maan kehitystä henkenä henkien kanssa.

Ja kun kerran palaamme, tuomme mukanamme uudet siemenet.

Minä olen hyvä paimen (Joh 10)

Katastrofit ovat aina herättäneet suurta pelkoa ihmisissä, oli sitten kyse luonnonkatastrofeista tai ihmisten aiheuttamista. Jo Vanhassa Testamentissa on lukemattomia kertomuksia suurta pelkoa herättäneistä tapahtumista. Eikä tilanne ole nykyään sen kummempi. Kokemus omasta voimattomuudesta on vahva. Mutta jotain on muuttunut ihmisen suhteessa katastrofeihin viimeisten vuosikymmenten aikana. Aikaisemmin suuret luonnonmullistukset, sodat sekä sairaudet koettiin Jumalan rangaistuksina. Jumala ”piiskasi” ja ”kuritti” ihmistä johdattaakseen hänet siten oikealle tielle, ja herättääkseen hänet huomaamaan jumalallisen vallan.

Mutta kukapa enää kokee maanjäristyksiä tai sotia Jumalan rangaistuksina. Enemmänkin ne ovat ihmisen aikaansaamisia, ihminen rankaisee siskojaan ja veljiään. Kuitenkin silloin, kun onnettomuudet koettiin Jumalan rangaistuksina, kokivat ihmiset samalla myös Jumalan läheisyyden. Nyt kysytään, jos yleensä edes kysytään: ”Missä Jumala oli, kun talot sortuivat?”

Mikä entisistä ajoista on jäänyt jäljelle, on pelko, ja myös voimattomuuden tunne, yksinäisyys: ”Minut on jätetty oman onneni varaan”. Ihminen kokee oman kohtalonsa, ja samalla aavistuksen itsenäisyydestään.

Onko tässä pelon, voimattomuuden ja yksinäisyyden maailmassa tilaa ylösnousemukselle, vai jääkö pääsiäisen tapahtuma historian menneisyyteen? Miten ylösnousemus 2000 vuotta sitten oli mahdollinen? Ihmettä edelsi haava, maa järisi pitkäperjantaina ja vielä sunnuntaiaamun varhaisina tunteina ennen auringon nousua. Maan haavaan virtasi veri Kristuksen haavoista. Ja Hän lahjoitti haavoitetun ruumiinsa maalle, tälle meidän elämämme perustalle, lahjoittaakseen siten koko ihmiskunnalle uuden elämän.

Meidän haavoitetussa sielussamme, meidän yksinäisyydessämme ja pelossamme on ylösnousemuksen maaperä. Sielustamme kumpuavassa rukouksessamme voimme kokea Jumalan läheisyyden, me voimme kokea Hänet, joka ylösnousemuksessaankin kantaa ihmisten haavat. Hän tuntee meidän haavamme, Hän tuntee meidät. Ja kutsuu meitä nimeltä ja johtaa meidät ulos, vapauteen – meidän itsenäisyydessämme.

Näenkö lähimmäiseni kultaisen kruunun

Kun joulu nyt vaihtuu epifaniaksi, kääntyy katseemme ihmisen kuninkuuteen. Mutta mitä tarkoittaa kuningas meidän ajassamme. Lyhyesti voi vastata, että kuningas on se, joka kohtelee toisia ihmisiä myös kuninkaina. Kuninkuus merkitsee tänä päivänä ihmisen koskemattoman arvon puolustamista. Sitä että kannustaa lähimmäisensä ainutlaatuisuutta, samalla, kun itse kantaa omaa ihmisarvokkuuttaan ylväästi, ja välttää vajoamasta oman tasonsa alapuolelle.

Kuningas on se, joka näkee lähimmäisellään kultaisen kruunun – mikä ei ole suinkaan helppoa.

Sillä kruunu on raskas kantaa, emmekä siksi kanna sitä mielellämme päässämme emmekä ajatuksissamme. Usein kätkemme kruunumme toisilta ja myös itseltämme. Joku kantaa kruunua huomaamattomasti kädessään, toinen taas on neuvottomana laskenut sen jalkojensa juureen lattialle.

Mutta riippumatta siitä, miten värittömältä tai arkipäiväisen harmaalta ihminen vaikuttaakin, on hänellä kuitenkin aina jossain loistava kultakruunu, joka osoittaa, että me kaikki olemme kuninkaan lapsia elämän tiellä matkalla kruunajaisiin. Sen vuoksi ansaitsee jokainen ihminen olosuhteista riippumatta tulla kohdatuksi kuninkaallisesti.

Kuninkaallinen ihmisessä tietää, että kohtalon kutsuessa ei ole häpeällistä nöyrästi palvella, vaan se on jopa välttämätöntä. Samoin tietää kuninkaallinen meissä, mitä on oikein käytetyn vallan ja johtajuuden arvo ja merkitys. Se suojaa heikkoja ja tarvitsevia ja muuttuu hyvää tekeväksi oikeudenmukaisuudeksi.

Kolmen kuninkaan juhla-aika muistuttaa meitä, että meidät on luotu kuninkaiksi turvaamaan ja suojelemaan elämän järjestystä maan päällä ihmisiä, eläimiä ja luontoa varten.

Yhteiskunnassa, jossa ihmisarvoa usein poljetaan, avaa ajatus kuninkaasta uuden näkökulman elämään. Se antaa meille rohkeutta ja luottamusta, jotta voimme joulun unen jälkeen herätä toivontäyteiseen arkipäivään tietoisena ihmisyydestämme ja sen mittaamattomasta arvosta ja kuninkaallisesta kutsumuksesta. Kutsumus, jonka meille on lähettänyt Kuninkaiden Kuningas Kristus Jeesus. Hänen kuninkuudestaan saamme aavistuksen joka kerta, kun katsomme alttaria, ristiä tai kuuntelemme evankeliumin sanaa. Kristus johtotähtenämme antaa meille suunnan ja voimme arvokkaasti ottaa harteillemme kuninkaalliset sitoumuksemme uuden vuoden alkaessa. 

Ylwa Breidenstein

Käännös Harri Salmisto ja Tuula Huhtala-Salmisto

Pyhän Martin ihme

Kun Pyhä Martti tuli ensimmäistä kertaa Ranskan maalle, hän vaelsi Lyonin seudulla. Hän ei tuntenut vielä tuota seutua, ja tietkin tuolla seudulla olivat siihen aikaan huonoja, tienviittoja ei ollut juuri ollenkaan, niinpä matkanteko kesti pitkään. Kylästä toiseen kulkemiseen meni yllättävän pitkä aika. Siihen aikaan, kun Pyhä Martti tuli Lyonin seudulle, oli talvi. Eikä se talvi ollut suinkaan leuto. Se oli alkanut aikaisin, lumi peitti maan jo lokakuussa, ja lunta satoi aina vain lisää, niin että kylät olivat aivan lumeen hautautuneina, eikä niitä matkan päästä voinut erottaa, kun kaikkialla näkyi vain valkoista. Usein oli myös niin, että sankka sumu peitti koko tienoon, eikä tietä voinut erottaa pellosta. Ranska oli silloin vielä aivan eri tavalla maaseutua, sillä oli myös paljon metsää, ja metsissä asusti myös susia. 

Siellä Pyhä Martti taivalsi susien ulvoessa metsissä, ja kun pimeä oli laskeutunut lumen ylle, susien ulvontaa säesti vielä pöllöjen kimeä huuto. Usein Martti kadotti näkyvistään tien, jota hän oli kulkemassa.

Tällä matkalla Martti oli kohdannut sen kerjäläisenkin, joka kylmästä väristen oli kyyhöttänyt sillan kupeessa, ja jolle Martti oli antanut puolet viitastaan. Kylmä tuuli puhalsi sillä autiolla seudulla, missä Martti taivalsi eteenpäin löytääkseen tien lähimpään kylään. Martti yritti kietoa viitanpuolikasta ympärilleen, ettei olisi aivan paleltunut, sillä kylmänkostea sumu, ja jäätävä pohjoistuuli tunkeutuivat aivan luihin ja ytimiin asti. Hänen kätensä olivat jo niin jäykistyneet kylmästä, että hän tuskin pystyi pitämään matkasauvastaan kiinni. Täristen ja hampaat kalisten hän yritti jouduttaa askeliaan. Hän kulki halki metsikköjen ja sitten taas poikki aukeiden peltojen, missä tuuli tuiskutti lunta hänen kasvoilleen. Mutta nopeutti hän askeliaan kuinka tahansa, yhden yhtäkään taloa ei ollut näkyvissä, ei edes pienintä latoa pellon laidassa.

Häneen tarttui jo vastustamaton halua istahtaa lumihankeen lepäämään ja uni painoi väkisin hänen silmiään kiinni. Ja juuri kun hän oli nukahtamaisillaan lumihankeen, huomasi hän kaukana häämöttävän pienen pienen valotuikun. Martti oli jo hyvin lähellä Montluelin kylää, eikä hänen enää tarvinnut kuin hetken seurata lepattavaa valoa, niin kylän ensimmäiset valot tulivatkin näkyviin.

Tie reunassa oli sievä pieni talo, jonka ikkunasta tuikki valo kutsuvasti. Martti koputti talon oveen. Hetken kuluttua ovea raotettiin hieman, ja Martti näki oven raosta kurkistavan vanhan hampaattoman eukon, joka näytti aivan noita-akalta.

”Kuka siellä?”, huusi eukko kärttyisästi.

”Köyhä matkalainen, joka on puolikuollut kylmyydestä ja nälästä, hyvä rouva.”

”Jatka matkaasi! Ei minulla ole leipää muille jakaa, sen kummemmin kuin lämpöäkään.”

”Mutta….”

”Niin, niin. Kaikenmaailman maankiertäjät ja kulkurit sitä pitäisi ottaa lietensä ääreen …”

”Mutta en minä ole mikään kulkuri.”

”Niinhän ne kaikki sanovat, mutta kun he sitten lähtevät taas matkoihinsa, on rahat ja pyyhkeet talosta kadonneet… jatka vain matkaasi!”

Ja sanojensa vahvistukseksi eukko kiskaisi Martin edessä oven lujasti kiinni. Viimeisillä voimillaan Martin onnistui vielä raahautua seuraavan talon eteen. Talo näytti vähän ränsistyneeltä ja ovikin oli jo hieman kallellaan, ja siihen rappuselle oven eteen Martti oli jo lyyhistymäisillään, mutta ovi avautuikin oitis, vaikkei Martti edes ollut kunnolla jaksanut kolkuttaa siihen.

”Astu sisään”, kuului sisältä ystävällinen kutsu. Ja kun Martti astui ovesta sisään, hän näki edessään puhtaan tuvan, jossa oli monta pientä lasta sekä heidän vanhempansa. Martti huomasi heti, että perhe oli köyhä työläisperhe.

”Kiitos”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olen onneton matkalainen, lähes puolikuollut kylmyydestä ja nälästä. Armahtakaa minua.”

”Jumalani”, huudahti nainen, ”miten tällaisella säällä ylipäätään voi kulkea ulkona?! Tule sisälle tupaan hyvä mies! Lämmittele tulen ääressä sen aikaa, kunnes kuumennan sinulle keittoa. Me emme ole rikkaita, mutta koskaan emme kieltäydy antamasta ruokaa ja lämpöä sitä tarvitseville. Emme voi tarjota sinulle sänkyä, mutta saat tallistamme lämpimän nukkumapaikan puhtailla oljilla. Ja samalla, kun vaimo jutteli Martin kanssa, mies kantoi sillä lisää puita pesään laitettavaksi. Ja kohta uunissa jo räiskyikin iloinen tuli, joka valaisi lämpöisesti koko huoneen.

Martti istui tulisijan edessä ja kohta hänen kohmeiset kätensä alkoivat jo lämmetä. Vaimo toi hänelle höyryävän kuumaa kaalikeittoa lautasellisen ja kun Pyhä Martti oli sen syönyt, hän vajosi onnellisena tallin olkien päälle ja nukahti oitis.

Seuraavana aamuna hänelle tarjottiin vielä talossa aamiaista, ja Martti päätti palkita hyväsydämisen perheen ihmeellä, joita hänellä oli taito tehdä.

”Onko sinulla jotain toivomusta?” Martti kysyi vaimolta.

”Toki”, vastasi vaimo,” usein ajattelen miten mukavaa olisi, jos voisin jatkaa koko päivän sitä työtä, jonka aamulla olen aloittanut.”

”Toteutukoon siis tämä toiveesi”, sanoi Pyhä Martti.

Ja niin hän lähti jatkamaan matkaansa.

Seuraavana aamuna, kun aamupuuro oli syöty ja pöytä aamiaisen jälkeen siistitty, päätti nainen mitata sen pienen kangaspakan, jonka hän oli saanut aikanaan häälahjaksi. Kangasta ei ollut paljon, mutta se oli mitä kauneinta pellavaa, ja siksi vaimo olikin pitänyt kangaspakan tallessa niin pitkän aikaa. Mutta nyt ei perheellä ollut enää rahaa muuhun kuin ruokaan, ja lasten paidat olivat jo lähes riekaleina. Siksi vaimo päätti uhrata hienon pellavakankaan ja ommella siitä lapsille paitoja.

Hän ryhtyi mittaamaan kangasta, ja mittasi ja mittasi, kunnes hän huomasi yhtäkkiä, ettei kangaspakka pienentynyt ollenkaan. Sitä riitti ja riitti, metrejä ja kymmeniä metrejä, niin että koko talo oli jo täyttyä pellavakankaasta. Ja kun hän meni tarkistamaan pakkaa, josko se jo vähitellen pienenisi, oli hänen heti palattava takaisin mittaamaan kangasta, eikä hän voinut lopettaa ennen kuin työpäivä oli päättynyt. Lopulta kangasta oli niin paljon, että osa siitä oli vietävä talliin ja osa heinälatoon, että talossa olisi ollut vielä tilaa perheellekin.

Mutta nyt ei tarvinnut lasten enää kulkea ilman paitaa, ja sänkyihinkin vaimo ompeli hienot pellavalakanat. Ja kangasta riitti aina vain, eikä perheen tarvinnut enää koskaan kärsiä köyhyyttä.

Mutta mitä arvelette, säilyikö salaisuus tämän työläisperheen seinien sisällä? Ei suinkaan. Juttu ihmeestä levisi kulovalkean tavoin koko Montluelin kylään, ja kaikkiin lähikyliin ja jopa Lyonin kaupungissa kerrottiin tarinaa ihmeellisestä kangaspakasta.

Tarina voisi jo jäädä tähän. Mutta kylässä tapahtui vielä toinenkin ihme. Kuten varmaan arvaattekin, se vanha eukko, joka asui naapuritalossa, harmitteli tietenkin naapurien ihmeellistä onnea mutta päätti samalla, että seuraavalla kerralla hän ei päästä Pyhää Marttia enää naapuritaloon.

Ja voitte varmaan arvata, että kun asia tuli sen vanhan, hampaattoman eukon korviin, joka oli hätistellyt säälimättä Martin oveltaan, niin kyllä häntä kadutti, ettei ollut päästänyt tätä sisään.

”Voi, kunpa olisin sen vain tiennyt!”, harmitteli eukko itsekseen, ”kun se pyhä mies seuraavan kerran kulkee tästä ohi, ja se varmaan tapahtuu lähiaikoina, niin silloin kyllä käyttäydyn aivan toisin”.

Niin, Pyhä Martti oli tietenkin arvannut eukon ajatukset. Joutuin hän hoiti asiansa Lyonissa, kastoi siellä monta pakanaa kristityksi, ja tarttui jälleen matkasauvaansa ja lähti kulkemaan kohti Bugeyn vuoria. Tie kulki Montluelin kautta. Eukko ei ollut sillä aikaa irrottanut katsettaan tiestä. Ja kun hän näki Martin tulevan kohti kylää, hän juoksi tätä vastaan ja heittäytyi oikein maahan hänen jalkojensa juureen, pyytäen Marttia ottamaan vastaan kutsun astua hänen vaatimattomaan taloonsa ja nauttimaan hänen antimiaan. 

”Mielelläni”, sanoi Pyhä Martti, ”minä olenkin jo hyvin nälkäinen ja väsynyt”.

Ja eukko sanoi hänelle maireasti: ”Levätkää toki rauhassa, hyvä mies, minä valmistan sillä aikaa aterian.”

Ja eukko otti uunista mahtavan savukinkun, katkaisi kaulan lihavimmalta kanaltaan ja pisti sen pataan. Kun kaikki oli valmista, hän kattoi pöydän Martille, ja ajatteli sitten ruhtinaallista palkkiotaan, minkä tulisi saamaan.

Kun Pyhä Martti näki edessään kaikki ne herkut, hän kauhistui, sillä moinen yltäkylläisyys oli jo syntiä. Mutta sitten hän kuitenkin hymyili sisäisesti naisen oveluudelle, jonka tämä luuli pystyvänsä salaamaan, ja söi hyvällä ruokahalulla.

Mutta ei ruoka ollut vielä kaikki, vieraalle oli myös sijattu talon paras vuode untuvapeittoineen. Milloinkaan ennen Martti ei ollut nukkunut niin pehmeässä vuoteessa. 

Seuraavana aamuna hänet herätettiin taas hyvin miellyttävällä tavalla. Eukko oli tuonut lämmintä maitoa ja tuoreita munia hänen vuoteensa viereen.

”Oi voi, mielellänihän minä annan, mitä minulla on, mutta enhän toki ole rikas”.

”Olisiko teillä jotain toivomusta?”, kysyi Pyhä Martti.

”Voi, hyvä Jumalan mies, usein toivon, että voisin koko päivän tehdä sitä, mitä aamulla olen aloittanut”.

”Huomisesta lähtien toteutukoon toiveenne, hyvä rouva”. Ja tämän sanottuaan Martti jatkoi matkaansa kohti Bugeyta.

Seuraavana aamuna, ennen auringonnousua, ja jopa ennen kuin kukko oli kiekunut, nousi eukko jo ylös ja mutisi itsekseen: Olisi todella vahinko, jos käyttäisin aikani mitättömiin pikkuasioihin. Pellavakankaan mittaaminen, mitä typeryyttä! Minä aion laskea rahojani.” Mutta tuskin hän oli näin ajatellut, kun hän tunsi pakottavaa tarvetta, ensin vain vähäisesti, mutta sitten yhä pakottavammin, siis tuota tarvetta, joka tavallisesti on hyvin helposti tyydytetty. Kuinka innoissaan eukko halusikaan aloittaa ajattelemansa puuhan, sitä pakottavampaa hänen oli nyt kuunnella luontoäitiä ja mennä sinne, missä hänen olonsa helpottuisi.

Ja tuskin hän oli ehtinyt istua alas, kun jo alkoi ”vesi” lorista, ja pian se oli muuttunut melkeinpä vesiputoukseksi. Hän halusi jo nousta ylös, ja mennä laskemaan rahojaan; mahdotonta! Ja ”vesi” valui noroina jo huussin lattialla, ja ulos ovesta, ja muuttui jo suureksi puroksi. Eikä eukko voinut lopettaa, vaikka kuinka olisi halunnut…

kirjasta: Der Drache mit den sieben Köpfen

suomennos: Tuula Huhtala-Salmisto

Suomen Kristiyhteisön Mikael-juhla Merimiehenkadulla Helsingissä

Sydämet avoinna hämmästelimme yhteisyyden tunnelmaa.  Me – tällä kertaa yhteen kokoontuneet ihmiset – kuuntelimme toisiamme. Kuulimme toistemme puheäänen, yhteisen puheensorinan ja kaikkien sanojen takaa: toistemme ajatuksia. Liikuimme tilassa, lausuimme säkeitä ja soitimme musiikkia. Lauloimme ja kunkin oma lauluääni yhtyi yhdeksi soinnuksi, yhteiseen laulun sointiin.  Monet Martat saattoivat pöydät koreiksi, vatsat kylläisiksi ja suut makeiksi. Harjoittelimme yhdessä ihmisenä olemisen taitoa. Kiitos.

Mikael-juhla, jos mikään, on tekojen juhlaa. Ihmisen Vihkitoimituksessa voimme olla täysin vapaasti enemmän tai vähemmän läsnä ja silti vastaanottaa Hengen kosketuksen. Meidän tehtäväksemme jää viedä tämä impulssi jokapäiväiseen elämään. Omaehtoisesti voimme kantaa tämän elämän sykkeen arkipäiväisimpiinkin elämäntilanteisiin.

Loppukeskustelun aiheena oli kunkin oma käsitys tehdystä tai tehtäväksi aiotusta `Mikael-teosta’.   Puheenvuorot olivat koskettavia, niin kuin myös hiljaisen kuuntelun tunnelma. Puheenvuoroista muodostui kuva pienistä – ensisilmäykseltä ei niinkään kovin sankarillisista – teoista, joissa vahva omantunnon ääni yhdistyi yksilölliseen ja vapaaseen toimintaan. Tekoon. Tekoon, jonka motiivina tai yllyttimenä ei ole mikään ulkoinen tapa tai tarve, ei mikään yleinen soveliaisuus tai säännönmukaisuus, vaan vain ja ainoastaan yksilöllinen havainto ja vakuuttuneisuus teon tarpeellisuudesta. Kaikki suuret teot ovat pieniä tekoja. Mikael-tekoja.

Toivon, että seuraavien Mikael-vuosien aikana, ehdimme ja voimme paneutua pääkaupunkiseudun kristiyhteisöläisiä koskettavien kysymysten ratkaisuun. Yritän edesauttaa sitä.

Kaikkia pääkaupunkiseudun seurakuntalaisia lämpimästi tervehtien

Erkki Airikkala

Hyvää uutta vuotta

On myöhäinen yö, tähdet tuikkivat taivaalla, kuu on noussut. Mars ja Jupiter hallitsevat yötaivasta. 

Mutta mitä tähdet todella kertovat meille tänään? Missä on aurinkovaunun hohde, missä on taivaan vyöttävän värikaaren loiste? Me elämme nyt joulun ajassa, ja mitä se todella merkitsee meille?

Kristus on yhdistänyt itsensä maan ja ihmisten kanssa kaikiksi ajoiksi. Hän laskeutui hengellisistä korkeuksista, liittyi ihmisolentoon Jeesus Nasaretilaiseen, kuoli Golgatan mysteerin kautta, voitti kuoleman ja on siitä lähtien ollut yhteydessä maahan ja ihmisiin koko ajan.

Joulun aikaan laulamamme laulut ja rukoilemamme rukoukset eivät halua muistuttaa yksittäisestä tapahtumasta kahden tuhannen vuoden takaa, vaan ne haluavat ilmaista tämän tapahtuman ikuisuutta.

Jeesus ei vain syntynyt tuolloin Betlehemissä, vaan siitä lähtien hän on syntynyt uudestaan ja uudestaan. Sitä se tarkoittaa, kun sanomme, että Kristus yhdisti ja yhdistää koko ajan itsensä maahan ja ihmisiin.

Mutta mitä meiltä puuttuu tänään, jotta tämä ei olisi vain teoreettista tietoa, vaan voisi elää niin vahvasti sydämissämme, että todella tunnemme, että todella tiedämme, mitä sanomme, kun toivotamme toiselle: Hyvää joulua.

Joulun todellisen merkityksen on tultava sydämestämme. Joulun täytyy syntyä meissä, jotta sillä olisi merkitystä.

Joulun ja siihen liittyvän kahdentoista pyhän yön mysteerin täytyy ensin syntyä tiedostamisessamme, että voimme sitten nähdä sen myös sielunsilmillämme  ja kuulla sen sielunkorvillamme.

Ihmisen vihkitoimituksen aikarukouksissa julistetaan:

Tiedostakaa tämä:

Kristus on ilmestynyt maan valtakuntaan.

Nähkää Hänessä:

Maan ihmisten parannuksen tuoja.

Hänessä on ilmitullut:

Kaiken olemassaolon Isäperusta.

Tullakseen tähän tiedostamiseen, kuten Rudolf Steiner sanoi, ihmiskunnan on löydettävä uudelleen Isis, jumalallinen viisaus, taivaallinen Sofia.

Miten tuon voimme ymmärtää?

Jokaisella kulttuurikaudella toistuu tietyllä tavalla kehitys, joka syntyi aikaisemmalla kulttuurikaudella. Elämme nyt viidennellä kulttuurikaudella, ja kolmannen kulttuurikauden tietyt kehityssuunnat, nimittäin babylonialais-kaldealainen-egyptiläinen kulttuurikausi, löytävät uudistumista aikanamme.

Tällainen kehitys näkyy uudessa muodossa Osiriksen ja Isiksen legendassa. Nykyään se ei kuitenkaan enää koske Osirista, koska meidän aikanamme Kristus Osiriksena liittyi maahan ja ihmisiin maallisen syntymänsä ja Golgatan mysteerin kautta. 

Kristus ei siis ole meille kadonnut, kuten voimme löytää Osiriksen legendasta, samoin kuin Lemminkäisen kuolemasta Kalevalassa. Kristus on kanssamme kaikkien päivien loppuun asti.

Ihmiskunta ei ole menettänyt Kristusta, mutta se on menettänyt Isiksen, jumalallisen viisauden. Materialistisen aikakautemme aikana, jolloin voimme uskoa vain siihen, mitä voimme todistaa matemaattisesti, fyysisesti tai biologis-kemiallisesti, olemme menettäneet kyvyn todella lukea tähtiä, kuten viisaat miehet pystyivät.

Olemme menettäneet myös kyvyn nähdä ja kuulla maailman salaisuuksia sydämellämme, kuten paimenet pellolla saattoivat Kristuslapsen syntyessä. Tämän aiheuttivat meissä luciferiset ja ahrimaaniset voimat.

Tämä Isiksen menetys, Rudolf Steiner jopa puhuu Isiksen kuolemasta, merkitsi sitä, että Isis ei enää voinut jäädä ihmisten kanssa maan päällä. Tämän päivän Isis elää kosmoksen aurassa kirkkaissa väreissä. Siksi adventin aikarukous puhuu loistavasta värikaaresta, joka vyöttää taivaan.

Meidän on luotava uudelleen sydämissämme legenda Osiriksesta ja Isiksestä, sillä se on kuva totuudestaaikakaudellemme. Meidän on ryhdyttävä etsimään uutta Isistä, jumalallista viisautta, -meissä olevien Kristuksen voiman ja uuden Osiriksen voiman kanssa. Uusi Isis tulee valaisemaan sydämemme, jotta voimme todella tiedostaa, että Kristus on ilmestynyt maan valtakuntaan. Silloin pystymme näkemään Kristuksen ihmiskunnan paranuksen tuojana, mikä tarkoittaa, että voimme nähdä Kristuksen eetterimaailmassa. Ja Kristuksen voiman kautta meille ilmestyy kaiken olemassaolon Isäperusta.

Ilmestys tarkoittaa kreikaksi apokalypsis. -Se tarkoittaa, että se, mikä on piilossa, paljastuu. Tiedostamisen valo loistaa sydämiimme. Se on taivaallisen Sofian valo.

Kun Maria puhui ihmissieluille Luukkaan evankeliumin niin sanotussa Magnificatissa, Marian ylistyslaulussa,- Ihmiskunnalle näytettiin, kuinka Kristus-voima ja Sofia-voima vaikuttavat yhdessä.

Sofia Mariassa laulaa:

Sieluni valmistaa tilaa MINÄ OLEN-olemukselle, ja henkeni iloitsee eläville, pelastukselleni, koska HÄN on suunnannut katseensa minuun, ihmiseen, hänen epätäydellisyyteensä. Katso, oi ihmissielu, tunnistamisen hetkestä lähtien kaikki ihmiset ylistävät minua; väkevä on tehnyt minulle suuria tekoja, ja pyhä on Hänen nimensä.

Sallikaa sydämissämme – Kristuksen voiman avulla – kasvaa toive ja tahto löytää uusi Isis. Silloin voimme luottaa, että jonain päivänä on Valo sieluissamme. Silloin sielumme voi valmistaa tilaa Kristukselle ja Kristuksen rauha voi vaikuttaa sieluissamme.

Kolminkertaisesta syntymästä

Johannes Taulerin joulusaarna

Tänään jouluyönä tapahtuu pyhän kristikunnan kolminkertainen, pyhä syntymä. Siitä jokainen ihminen saa suurta iloa ja riemua, niin että hän voi oikealla autuudella hypellä riemusta, rakkaudesta, kiitollisuudesta ja sisäisestä ilosta.

─ Ensimmäinen ja ylin syntymä, joka tapahtui ennen aikojen alkua, on se, että taivaallinen isä synnytti ainokaisen poikansa jumalallisessa olevuudessaan.
─ Toinen syntymä tapahtui ajassa: se on äidillinen synnytys Betlehemissä, neitseellisessä viattomuudessa ja oikeassa puhtaudessa.

Ernst Barlach (1870-1938), Äiti ja lapsi, 1935

─ Kolmas syntymä ei ole sidottu aikaan, se on kaiken ajan yläpuolella: Jumala syntyy armossa ja rakkaudessa kaikkina päivinä ja kaikkina hetkinä todella henkisesti jokaiseen sieluun.

Nämä kolme syntymää vietetään tänään kolmessa messussa.
─ Ensimmäinen messu lauletaan pimeässä yössä. Se tarkoittaa salaista syntymää, joka tapahtui tuntemattoman jumaluuden pimeässä kätkössä.
─ Toinen messu kuvaa ihmisen jumalaksi tullutta luontoa: se on puoleksi yöllä, puoleksi päivällä, sillä tuo luonto oli osaksi tuttu ja osaksi tuntematon.
─ Kolmas messu lauletaan kirkkaalla valoisalla päivällä. Se viittaa sisäisyyden syntymään, jonka pitää tapahtua jokaisena päivänä ja kaikkina aikoina ja joka tapahtuu jokaisessa hyvässä, pyhässä sielussa, jos se kääntyy totuuteen ja rakkauteen.

Ja tässä syntymässä sielu saa Jumalan omakseen ja samalla antautuu itsekin Jumalan omaksi, niin että hän on enemmän Jumalan oma kuin mikään asia koskaan aiemmin on voinut olla oma.

Johannes Tauler (1300 ─ 1361) Ote jouluyön saarnasta
Suomentaneet: Päivi Lappalainen ja Hans Hasler

Huolellisten filosofian ja teologian opintojensa jälkeen Johannes Tauler vaikutti sielunhoitajana dominikaanisisarten parissa, laatien heille noin kahdeksankymmentä saarnaa, jotka jo hänen elinaikanaan levisivät käsikirjoituksina Saksassa. Hänen teologinen uskonnäkemyksensä käy ilmi hänen saarnoistaan. Suomeksi ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran 1890.

Johannes Taulerin joulusaarnassa tiivistyy Angelus Silesiuksen tunnettu lause:
Vaikka Kristus olisi syntynyt tuhat kertaa Betlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, mitä se olisi hyödyttänyt?

Esitelmässään 21.12.1909 (s. 195) Rudolf Steiner puhuu Taulerin joulusaarnan ”tulenpalavista” sanoista, jotka olivat syöpyneet lähtemättömästi kuulijoiden sieluihin. Strassburgin seuduilla Elsassissa, jossa Tauler oli saarnannut, siellä tuotiin tupaan ensimmäisen kerran vuonna 1642 joulukuusi, Christbaum! Myös tässä ensimmäisessä ”joulunpuussa” Steiner näkee Taulerin joulusaarnan vaikutuksen, vaikka oli kulunut jo kolmesataa vuotta Taulerin kuolemasta. Joulupuu kätkee sisäänsä paratiisin Tiedonpuun, Elämänpuun ja lopuksi vielä Ristinpuun.

Kolme kertaa Jumala syntyy ihmistä varten; ensiksi polveutuessaan Isästä, suuresta maailmankaikkeudesta; toiseksi, kun Hän laskeutuu ihmisten luokse ja ottaa päälleen ihmisen asun; kolmannen kerran Kristus syntyy jokaiseen ihmisen sieluun, joka löytää mahdollisuuden yhtyä jumalviisauteen ja synnyttää itsessään korkeamman ihmisen. (Steiner)

Saarnassaan Johannes Tauler siis puhuu kolminaisesta Jumalan syntymästä. Joka on kokenut Kristiyhteisön kolme jouluyön jumalanpalvelusta, on saanut jo tuntuman Johannes Taulerin ihmeen kauniista (Steiner) joulusaarnasta. Taulerin joulusaarna 1300-luvulta tuntuu heijastuvan myös täällä, kristittyjen yhteisössä:

─ ensimmäisessä jumalanpalveluksessa keskiyöllä kuulemme parantavasta armon valosta, joka säteilee maan yöhön, aistipimeyteen.
─ toisessa, kun aamu sarastaa, kuulemme parantavan luomissanan lähestymisestä ja anomme, että se koskettaisi huuliamme ja vahvistaisi hengelle altista tahtoamme.
─ kolmannessa palveluksessa kuulemme, että Kristus on todella valinnut maan ruumiillisuuden omakseen, jotta ihminen ei kadottaisi itseään näennäisvaloon.

Johannes Tauler on mystikko-teologi, jota niin katoliset kuin protestantitkin kunnioittavat. Ja kuten Rudolf Steinerin sanoista käy ilmi, myös antroposofinen maailma näkee Johannes Taulerissa suuren yksilöllisen hengen, syvällisen mystikon.