Santa Lucia – valon tuoja

Kerrotaan, että 200-luvun lopulla kristittyjen ankarien vainojen aikana Syrakusan kaupungin liepeillä ja katakombeissa olisi nähty vaeltamassa nuori neito, molemmissa käsissään kantamuksia, päässään kynttilöin koristettu kruunu.

Neito oli nimeltään Lucia, ja hän kantoi ruokaa ja juomaa vainoja pakeneville kristityille. Koska katakombeissa oli pimeää, hän kantoi kynttiläkruunua nähdäkseen liikkua pimeässä. Tästä legendasta on saanut alkunsa perinne, jota vietetään erityisesti Ruotsissa, mutta meilläkin joulukuun 13. päivänä.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten myös Stuttgartissa vietettiin Lucian päivää. Silloin pappisseminaarissa opiskeli useita pohjoismaisia opiskelijoita, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia ja muutama suomalainen. Kun koitti joulukuun 13., silloin Lars Karlsson, joka perheineen asui Haussmannstrassella, kutsui meidät toiset opiskelijat kotiinsa viettämään Lucian juhlaa. Lassen ja Maritan vanhin tytär, valkoisiin pukeutunut Åsa, kantoi päässään kynttiläkruunua ja hänen pikku sisarensa Hanna seurasi häntä kynttilä kädessään. Lassella taisi olla kitara sylissä, ja niin lauloimme ”Santa Luciaa” Svaabien maalla, jossa tällaista perinnettä ei ole.

Vanha legenda Luciasta on järkyttävä marttyyrikertomus nuoresta neidosta, hänen sairaasta äidistään ja paranemisesta. Legendaan liittyy vielä ”pakananuorukainen”, Lucian sulhanen, joka menettää morsiamensa.

Luciaa pidetään katolisessa maailmassa mm. köyhien suojelijana, sokeitten, katuvien ilotyttöjen ja sairaiden lasten suojelijana. Hän on Syrakusan ja Venetsian suojeluspyhimys. Taiteessa hänellä on miekka, palmun oksa marttyyriuden symbolina, kirja, ruususeppele tai öljylamppu ja vati, jossa on kaksi silmää. Myös Danten Jumalaisessa näytelmässä, sen Inferno-osassa, Lucia kantaa valoa pimeyteen. Näin voimme ajatella myös täällä pimeässä Pohjolassa, että hän tuo meille valoa, näin vuoden pimeimpänä aikana.

Santa Lucia oli syntynyt vuonna 281 Sisiliassa, Syrakusassa varakkaaseen perheeseen. Jo hyvin nuorella iällä hänestä tuli harras kristitty. Hänen äidillään, Euthykialla, oli ollut verenvuototauti jo neljättä vuotta eikä yksikään lääkäri pystynyt häntä parantamaan.

Eräänä pyhäpäivänä he olivat messussa ja kuulivat evankeliumin kertomuksen verenvuototautisesta naisesta, jonka Herra paransi. Silloin tytär sanoi äidilleen: ”Uskotko sen, minkä kuulit? Uskotko, että Pyhä Agatha voisi sinut parantaa?”

Niin sitten Lucia yhdessä äitinsä Eythykian kanssa lähti Cataniaan Pyhän Agathan haudalle. Mutta haudalle päästyään Lucia heti vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Lucia, miksi pyydät sellaista, minkä voit tehdä itsekin? Katso, uskosi parantaa myös Sinun äitisi!” Ja niin Eythykia parani sairaudestaan.

Kiitollisena paranemisestaan Eythykia lahjoitti suuren omaisuutensa köyhille. Lucia puolestaan teki Jumalalle lupauksen, että hän pysyy neitsyenä koko elämänsä.

Mutta Lucialla oli sulhanen, jolle vanhemmat olivat hänet luvanneet. Tämä oli pakana ja raivostui kuultuaan kihlattunsa olevan kristityn. Nuorukainen meni tuomarin luokse syyttämään morsiantaan, joka oli kristittynä noussut keisaria vastaan. Kristinusko oli nimittäin siihen aikaan kiellettyä Rooman valtakunnassa.

Tuomari yritti turhaan saada Luciaa luopumaan kristinuskosta ja uhraamnaan epäjumalille. Siihen neito vastasi: ”Jumalalle mieluisa uhri on se, että olen armelias köyhille. Koska minulla ei ole enää mitään uhrattavaa omaisuutta, niin uhraan itseni.” Tuomari jatkoi: ”Sinä olet kuluttanut omaisuutesi kevytmielisten nuorukaisten kanssa, sen vuoksi puhutkin kuin syntinen nainen!”

”Joka on neitseellinen ja puhdas, sen ruumis on Pyhän Hengen temppeli”, vastasi neito.

Silloin tuomari tulistui ja uhkasi viedä Lucian ilotaloon, jossa tämä menettäisi viattomuutensa kanssa myös pyhän hengen. Mutta kun miesjoukko tarttui Luciaan, tämä oli yhtäkkiä niin painava, että häntä ei saatu hievahtamaankaan. Hänen päälleen kadettiin kuumaa öljyä ja hänet yritettiin polttaa, mutta Lucia ei vahingoittunut lainkaan. Kaikille läsnä oleville hän sanoi: ”Rukoilen itselleni sen verran aikaa, että ehtisin vahvistaa uskovia kestämään kaikki kidutuksen tuskat ja että uskottomat menettäisivät pilkallisen äänensä.”

Silloin tuomarin joukot työnsivät miekan hänen kaulansa läpi, mutta Lucia ei vaiennut, vaan huusi: ”Kuulkaa kaikki, julistan teille ilosanoman: kristityille koittaa rauha! Keisari Maximianus on kuollut ja Diokletianus on karkoitettu valtakunnasta! Ja kuten sisarestani Agathasta tuli Catanian suojelija, niin minusta tulee Syrakusan suojelija.”

Lucia jäi haavoittuneena paikoilleen. Vasta kun hän sai papilta pyhän sakramentin, ehtoollisen, vasta sen jälkeen hän antoi henkensä Jumalan huomaan. Ja kaikki kansa lausui yhteen ääneen: Amen.

Ja sille paikalle Pyhä Lucia haudattiin. Samalle paikalle pystytettiin myös kirkko hänen kunniakseen. Hän kärsi marttyyrikuoleman Konstantinuksen ja Maxentiuksen aikana Herran vuonna kolmesataakymmenen.

Pekka Asikainen

Färgupplevelser från en husbil

Virve Wecström

För en månad sedan avgick vår husbil från Nordsjö hamn med båten Finnmaid mot Tyskland, och.nu – efter fyra och en halv vecka – börjar resan för min del snart vara över. Mina kära vänner Marjaana, David och hunden Orlaigh fortsätter sin färd till Portugal över vintern medan jag flyger hem från Paris.

Måndagen den 11.11 har vi  lämnat Carcassonne och tänker fortsätta mot västkusten.
Vår väg idag har kantats av den fantastiska blåa färgen hos de avlägsna bergen. Det finns en  längtan i det blå, en längtan till bergen. När vädret klarnade steg den majestätiskt höga bergskedjan bakom dessa blåa längtans berg i skimrande lysande vitt. Vi hade nått Pyrenéerna.

Den blå färgen
Staden Haag i Holland var ett mål under vår resa. Där fann vi våra målarvänner på kurs. Vi besökte Kröller-Müller konstmuseum med en gedigen samling av den nyare tidens konstnärer, som Picasso, Mondrian men framför allt van Gogh. Det blev en färgupplevelse av kraft. Den mörkblåa natthimlen mot lysande gult. Upplevelsen fortsatte i Haag, när vi besökte Monet-utställningen. Hur fint han behandlade det blåa mot det gröna, vilken underbar blå vid vattnet. Dagen slutade vid solnedgången på Scheveningens strand. Solen gick ner i guldorange kantad av djupt indigofärgade moln, som till sist blev intensivt röda, purpur, som småningom slocknade till magenta och violett.

Jag har aldrig upplevt så gröna åkrar som i Holland, där kossor betade i mängder. Fåren höll snyggt vid vägkanterna.

Chartres
Följande resemål var Chartres och dess katedral med 175 glasmålningar .
När jag steg in kunde jag inte omfatta det hela,. Jag hade på förhand försökt studera glasmålningar i en bok. Jag hittade madonnan med mycket blått runt sig och tände ett ljus där. Småningom började färgerna lysa, det var märkligt, som om man fick ett föhållande till fönstren. Lystern  förändrades med ljuset, som lyste genom fönstren. Ja, det blåa, det blåa i rosenfönstret var så klart, rent , så lysande. Var helt gråtfärdig när jag gick hem till vår husbil.’
Följande dag blev det ny vallfärd till glasmålningarna. Nu fanns det andra nyanser, fönstrens berättelser blev synliga, på något sett levande. Vi hittade t o m Melchizedek, för Harri hade berättat att han fanns där med sitt bröd och vin. Vi såg hela den heliga berättelsen berättad i fönstren. Några av fönstren blev bekanta.
Ännu följande morgon gick vi dit. Det var en fredag, och sista dagen för säsongen man fick gå i labyrinten på det urgamla golvet. Att gå den med många andra gemensamt under de alla olika fönstren med sina berättelser blev en innerlig känsla av gemenskap, också med det historiska perspektivet. Hur många hade månne gått före oss? Både Marjaana och jag fick en känsla av eurytmi…
Solen glimmade  genom fönstren den dagen och färgen i de olika fönstren fick sin egen lyster.
Samma upplevelse fick jag några veckor senare i Saint-Nazaire basilikan i Carcassonnes borg. Det var en underbar varm gul färg som lyste genom glasfönstret med sin gula och basaltvita glasmålning.
Tillbaka till Chartres. När vi kom dit var vägen kantad av enorma fält på en högplatå.
Fälten sräckte sig så långt ögat nådde. Har aldrig sätt maken. När vi började närma oss förstaden började två höga kyrkotorn med olika form stiga upp ur omgivningen. Till sist såg man också katedralens gröna tak och hela byggnaden. Den låg på en kulle, så det var lätt att hitta dit. Kvällssolen värmde ingången till orange.

Bretagne
Vi lämnade Chartres körande mot väst, mot Bretagne. Tanken var att se det mytomspunna ljuset som konstnärerna har talat om. Sanningen var att det regnade och de tunga molnen täckte himlen. På vägen mot västkusten stannade vi vid Mont St Michel, en hög holme som blir omringad av tidsvattnet  två gånger om dagen.  Innanför muren finns en gammal stad med kyrkor, kloster och t.o.m. hotell. Där bodde  ett 50-tal människor. Katedralen högst uppe var vackert rosa och ljustgrön – som Mikaelifärger.
Nunnorna och munkarna bar vita dräkter. Man förberedde sig för mässan. En munk var på knä och höll på med nånting. Han försökte få rökelsen tänd. Det kändes som en så bekant syssla för oss ministranter i Kristensamfundet.

Färden fortsatte till Bretagne i regn och rusk. Där hittade vi stora fält av keltiska megaliter, stora stenar som stod i rader. Vad ville de berätta oss om forntiden?

Husen i Bretagne var vitmålade med svarta branta tak, sådana har vi sett i Tyskland och Holland. Men dessa hus förändrades när vi lämnade Bretagne och fortsatte söderut. Plötsligt blev husen gulaktiga med röda, låga, tegelfärgade tak.

Söderut
Vi upplevde stormen Amelie vid Atlantens kust. Vår husbil skakade av stormen och regnet piskade hela natten. Vågorna var häftiga följande morgon. Sviterna av denna storm fick vi erfara ännu några dagar senare, när vi hälsade på våra vänner i Lot-trakten. Där var de ännu utan ström. Trakten runt Dordogne och Lot, norrom Toulouse verkade vara urtidens sköte, med sina droppstensgrottor och grottmålningar. Underbart vackra droppstenssalar där kalkstenen har format sig till pelare och stora ”lövformer”. På väggarna kunde man se målningar av hästar, bison, jägare, gjorda för19 000 år sedan.
Våra vänners gård var full av gamla ruiner och torn från 1000-talet, urgamla vägar, murar. Husen var byggda av granngul sten, för stenarten hade en stark varmgul färg. Den gamla byn i närheten hade så vackra gamla stenhus, och nästan alla var gula.

Languedoc
Vår resa fortsatte mot Occitanien, katarernas område. Nu började stenarten ändra mot det röda, t o m åkermarken blev röd. Vi besökte staden Albi med sin zinnoberröda katedral.
Katarerna kallades också albigenser. Katedralens väggar var helt täckta av ornament och vid altaret såg vi gripande målningar av nakna människor, som illa behandlade katarer.
Katedralen i Albi hade runda torn och släta väggar, som ett enormt slott av rött tegel.  Färgen i Albitrakten var zinnoberröd, t o m ett stort köpcenter var rött.

Carcassonne
Sedan kom vi till Carcassonne. Den gamla staden vid kanalen Midi var vacker med sina smala gator och mångfärgade hus. Här fanns också den grannröda ”marmorn” med vitt inslag på stentrappor och fontäner. Man använder färger på husen i detta land, ofta gult, orange, rött, vitt. Taken var ofta röda eller svarta, säkert beroende på att svart skiffersten finns tillgänglig i trakten. En härlig detalj på husen är fönsterluckorna i alla möjliga färger, gröna, turkosa, violetta, blåa, de piggar upp.

Tacksamhet
Jag känner mig djupt tacksam att få följa på denna fina resa i färger, men också för att få se den underbara landsbygden i Frankrike, både de stora jordbruksarealerna och mindre gårdar. Djuren  betade på vissa områden rikligt. I vinområdena fanns det inte så mycket husdjur, men på  nästan varje gårdsplan sprang hönor. Större skogsområden verkade vara nationalparker.
Skogarna var för det mesta lövskogar. Mitt på åkern kunde finnas ett stort träd, det var sympatiskt, och mellan åkerlandskapen reste sig det skogbeväxta kullar. Vi körde för det mesta på mindre vägar genom otaliga byar och hisnande landskap. Frankrike är ett vackert land.
Tack Marjaana, David och hunden Orlaigh att jag fick följa med i fem veckor!
Virve

Globaalin myötätunnon aika

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainutta poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Jeesus tunsi hänen tuskansa ja sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. (Luukas 7.)

YK:n ilmastokokouksen alla perjantaina 20. syykuuta osoittivat miljoonat ihmiset mieltä ympäri maailmaa ilmastonmuutoksen torjunnan puolesta. Mielenosoitukset alkoivat kaukaa Tyyneltä valtamereltä, Australiasta ja Aasiasta ja päivän kierron myötä ne jatkuivat Afrikassa, Euroopassa ja Amerikassa. Sadoille tuhansille ihmisille puhui New Yorkissa hento ruotsalaistyttö elämän monimuotoisuuden ja turvallisen tulevaisuuden puolesta. Nyt ei nuoria ihmisiä aja liikkeelle mikään ismi, ideologia eikä nyt vedota suuren kansanjohtajan nimeen, vaan huoli maan elämän ja koko ihmiskunnan tulevaisuudesta saa nuoret toimimaan. 

Evankelista Luukas, joka oli myös parantaja ja lääkäri, kertoo eräästä tapahtumasta kauan sitten Nainin kaupungin portilla. Niin kuin usein Uuden testamentin parannuskertomuksissa ei ihmisten nimiä mainita. Luukas kertoo leskiäidistä, joka on menettänyt ainoan poikansa ja nuorukaisesta, jolta kuolema on vienyt elämän mahdollisuuden. Kun Jeesus näkee naisen, hän tuntee toivonsa menettäneen äidin tuskan. Se ei ole vain sääliä vaan todellista myötätuntoa, jolloin toisen tuska tuntuu myös omassa sielussa.

Tämä myötätunto, joka on rakkauden voimaa, saa Jeesuksen noutamaan nuorukaisen takaisin kuoleman valtakunnasta ja antamaan hänelle elämän. Myös äiti voi näin löytää uudelleen toivon ja tarkoituksen omalle elämälleen.

Luukkaan viesti meille on, ettei todellinen myötätunto kysy nimeä tai kansallisuutta vaan se saa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi koska niin on oikein. Se on myös tie siihen elämän monimuotoisuuteen ja turvalliseen tulevaisuuteen, josta 16-vuotias Greta Thunberg puhui New Yorkissa.

Tuhlaajapoika

”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt. ”(Lk. 15,11-32)

Heinäkuun lopulla Maailman luonnonsäätiö ilmoitti, että olemme kuluttaneet maan uusiutuvat luonnonvarat tämän vuoden osalta. Tästä laskennallisesta päivämäärästä huolimatta, kun katsomme ympärillemme, elämä näyttää jatkuvan kuten ennenkin. Viesti on kuitenkin hälyttävä: miten me oikein käytämme perintöosamme? 

Kun Tuhlaajapoika-vertauksessa nuorempi poika tahtoo itsenäistyä ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä ei se onnistukaan. Kun hän jättää isänsä kodin, hän menettää vieraissa oloissa elämänsä hallinnan ja lopulta hän on nälkää näkevän maan sikojakin huonommassa asemassa. Sanotaan, että siinä tilanteessa hän menee itseensä.Tapahtuu ratkaiseva käänne hänen sielussaan, syntyy nöyryys, joka sitten muuttuu rohkeudeksi lähteä takaisin isän luo. Nöyryydessään hän kokee, että on loukannut koko maailmanjärjestystä: taivasta ja omaa isäänsä. Kun poika palaa kotiin isä riemuitsee pojan paluusta. Hän oli kuollut, mutta heräsi eloon.

Koko ihmiskunnan kehitys on johtanut meidän vieraantumiseen maan isäperustasta. Olemme unohtaneet vapautumisen huumassa, ettei ihminen voi elää ilman rakastavaa suhdetta maahan ja sen elävöittäviin voimiin. Itseensä meneminen, oman tosiolemuksensa muistaminen koskee niin yksittäistä ihmistä kuin kokonaisia kansojakin.

Asenteen muuttamiseen kuuluu nöyryys, joka johtaa rohkeuteen tehdä todellisia elävöittäviä, maailmaa parantavia ja eheyttäviä päätöksiä ja tekoja. Tästä alkaa maailman uudelleen pyhittämiseksi, uuden yhteyden löytämiseksi maan henkisyyteen.

Jokainen ihminen voi olla valon todistaja

Aamun ensimmäisen auringonsäteen taika on ihmeellinen, se kutsuu esiin värien maailman. Ja kaikki mikä oli juuri vielä ollut hämäryyden harson peitossa, selkeytyy muodoiksi, tunnistettavaksi. 

Kun Johannes kastoi ihmisiä, heidän oli oltava niin kauan veden syvyyksissä, että päivänvalo ja päivätietoisuus katosi hetkeksi. Mutta samalla heille ilmestyi toinen valo, he tulivat tietoisiksi oman sielunsa väreistä ja varjoista. Kaikki sielun kätköissä ollut tuli esiin. 

Mitä silloin Jordanilla oli kaste, voi meille olla RIPIN sakramentti. Ripissä Jumalan valo loistaa meille. Me uhraamme omat ajatuksemme ja annamme jumalallisuuden vaikuttaa meissä – tehtävä, jonka rippi meille antaa opittavaksi. Kun päästämme irti, luovumme omasta, omista ajatuksistamme, mielipiteistämme, vapautuu meille mahdollisuus tarkastella ja harkita omaa tilannettamme, ja jopa opittuja arvojamme, omaa arvomaailmaamme uusin silmin ja mielin. Meillä on mahdollisuus muuntumisen.

Rippi antaa meille myös toisen tehtävän: ”oppia vastaanottamaan oma tahtomme Jumalan armosta”. Meitä kehotetaan oppimaan sekä uhraamaan että vastaanottamaan. Näin meidän tahtomme ja Jumalan tahto kohtaavat, rakkauden taikavoima astuu sydämeemme, rakkaus Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin. Rakkaudessa sielumme liittyy yhteen valon lahjoittajan, valon luojan kanssa. 

Artikkeli on julkaistu Kristiyhteisö lehdessä 2/2019

Huutavan ääni erämaassa

Kuluneen vuoden aikana on järjestetty mielenosoituksia ilmaston ja ympäristön suojelemiseksi. Aloitteiden takana ovat olleet varsinkin nuoret ihmiset, ja he ovat vakavissaan.

Tätä taustaa vasten ei ole niinkään hämmästyttävää, että kesäkauden, kukkeimman vuodenajan, ainoaa suurta kristillistä juhlaa vietetään Johannes Kastajan nimissä. Tämä ”huutavan ääni erämaassa” on vetäytynyt erakoksi autiomaahan. Lähemmäksi ”luontoa” kuin hän tuskin kukaan meistä voi päästä. Kamelinnahkaan puetun miehen kerrotaan asuneen luolassa ruokanaan heinäsirkat ja villihunaja. Kansa vaeltaa autiomaahan häntä kuullakseen. 

Hänen sanomansa on ankara, häntä ei todellakaan voi kuvata lempeäksi, nöyräksi tai pidättyväiseksi. Hänen liekehtivällä sanomallaan on kosmiset mittasuhteet. Kun hän kutsuu kirjanoppineita kyykäärmeen sikiöiksi, hän ei suomi niinkään heidän inhimillistä riittämättömyyttään. Tässä on kyse jostakin suuremmasta kuin ainoastaan ihmisen onnesta tai menestyksestä. Hänen liekehtivien sanansa – kuten toreillamme mieltä osoittavien nuortemme – kohteena ovat, vesi ja ilma ja kaikki, mikä elää maan päällä, ihminen mukaan lukien.

Monen mytologian mukaan ihmisen ensisijainen tehtävä maan päällä on huolehtia luomakunnasta, olla eräänlainen puutarhuri jumalten palveluksessa. Raamattu ei ole tästä poikkeus. Jumala toteaa heti alkuun ihmisen olevan ”kuin me (jumalat), jotka voimme erottaa hyvän ja pahan”. Tähän luottaen meille annettiin maa hoidettavaksemme. Me tiedämme, kuinka huonosti olemme siinä onnistuneet. Siksi ääni erämaassa huutaa meillekin: Muuttakaa mielenne.

Hän käy hyvin kaikkien niiden suojelijasta, jotka ajassamme tahtovat ottaa vastuuta yhteisestä kodistamme. 

Lars Karlsson
Artikkeli on julkaistu Kristiyhteisö lehdessä 2/2019

”Minä olen tie, totuus ja elämä”

Kautta vuosisatojen ihmiset ovat lähteneet pyhiinvaellukselle kaikkialla maailmassa. Tielle on lähdetty paitsi päämäärän myös ennen kaikkea matkalla olemisen itsensä vuoksi. Todellinen tavoite on ollut muuntumisen kokemus omassa sielussa.

Elämämme muodostuu vaelluksista, pienemmistä ja suuremmista. Voittaessamme tiellä olevat esteet ja löytäessämme harhailujen jälkeen taas oikean suunnan, muuttuu sisäisyytemme. Emme ole enää samanlaisia kuin matkalle lähtiessämme. Suhteemme maailmaan ja omaan itseemme muuttuu matkan myötä.

Sosiaalisessa elämässämme joudumme myös toisinaan kulkemaan pitkiä matkoja, sillä vaikka toinen ihminen olisi ihan lähellä, voi tie hänen luokseen olla hyvin pitkä. Myös tie henkisten totuuksien ymmärtämiseen ei kulje vain pään vaan myös tekojen, askeleitten ja ennen kaikkea sydämen kautta.

Kristuksen lause: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”(Joh.14) tuntuu ensin yhdistävän toisiinsa neljä aivan yhteen kuulumatonta asiaa, mutta ne liittyvät elävästi yhteen. Vain siten, että minä lähden liikkeelle ja pyrin eteenpäin, voin löytää totuuden elämässäni, tietäen, että Kristus kulkee kanssani joka askeleella, myös kaikkein vaikeimmalla.

Totuuden tunteminen syntyy vaelluksesta ja koettelemuksista mutta myös ilosta ja rakkaudesta, jotka kohtaan matkalla. Tärkeää on, että minä itse olen ne kohdannut, ne ovat minun kohtaloni, osa minua, minun elämääni. Todellinen itsetuntemus on siunaukseksi koko maailmalle ja sen saavuttamiseksi on tärkeää pysyä liikkeellä.

(Artikkelin kuva Heliheli Kopteri)

Pingsten som språkets födelsedag

Pingsten kan betyda mycket – bland annat språkets födelse. Det är ju då som Petrus håller sitt kända tal till dem som vallfärdats från alla jordens hörn till Jerusalem och alla förstår vad han säger, oberoende av modersmål.
Poeter har ett särskilt intimt förhållande till språket och dess inneboende kraft. De söker ofta efter uttryckssätt som når de djupa underströmmarna i det vi försöker förstå och skapa via vårt språk.
Nobelpristagaren, diktaren Tomas Tranströmer hade under åren 1964-1990  en intensiv brevväxling med sin amerikanska kollega Robert Bly.  Här är ett utdrag ur ett brev 26.1.1977:
”Det är betecknande för vårt århundrade att få unika tankar har framförts i festlig ton, ”högtidligt’. Det känns som om de mest originella tankarna framförts med lugn och lågmäld röst. I går läste jag en australisk poets  både rimmade dikter och prosadikter, och jag märkte att hans språk fick naturligare rytmer och ordföljder i prosadikterna än i hans verser. I prosadikterna upplever vi ofta en man eller en kvinna tala, inte inför en mänskomassa utan lågmält till någon enskild människa, som lyssnar.  —-Jag tror inte att en ny form uppstår inom poesin av en slump eller för att roa läsarna. Den uppstår därför att utan den skulle vissa av våra känslor eller halvt begravda tankar stanna under vårt medvetandes yta, osäkra på sig själva och oförmögna att bryta fram.—–Prosadikterna påminner kanske mest om hemmets, det privatas religion, de metriska dikterna snarare om kyrkor. Antikens värld kände till båda arterna och konstigt nog fanns det andra gudar för den offentliga religionen än för den privata, som lämpligen kallades ’mysterier’. Prosadikten är så till vida märkvärdig, att den kan ta upp detaljer i sig. En augustidag iakttog jag en regnskur och jag förundrade mig över hur mycket som skedde samtidigt: allt hände bara en gång. Varje händelse behövde sin egen plats i dikten, och jag var glad att kunna använda prosadiktens form. Dikten heter ’Augustiregn’. Och ändå förblev det mesta obemärkt.Jag tror att vår tids diktning längtar efter det som sker bara en gång. Vi som slussats genom den obligatoriska skolan märker ofta hur oförmögna vi är att skriva om detaljer, vi har för tidigt drivits till generaliseringar. Vi har uppmanats skriva om ’mänskligheten’ och inte om vår granne rörmokaren som sköt sig i magen framför sitt hus. Prosadikten är annorlunda, den frågar inte efter allmänna påståenden, den uppmanar oss att gå tillbaka till den ursprungliga iakttagelsen – innan slutledningen stormade in. Egentligen ser vi inte ’mänskor som går över gatan’. Först ser vi en glimt av något rörligt föremål, vi ser den obestämda gången hos en person med stela knän, vi ser ett barns röda mössa, vi ser en grönklädd arm vifta, och någon sekund senare rapporterar hjärnan: ’mänskor går över gatan vid grönt ljus’. I gymnasiet skrev jag alltid slutledningen före iakttagelsen. Jag proklamerade: ’Mänskligheten vill frihet’, eller ’Människans värde är absolut’. Jag tycker om prosadiktens sätt att låta den ursprungliga iakttagelsen leva så att det är möjligt att i en god prosadikt – liksom i en metrisk dikt – skriva varje substantiv i ental, singularis! Inte ett enda flertal, pluralis i hela dikten! Här misslyckas jag alltid och när jag läser mina prosadikter märker jag hur djupt pluralis sitter i mig. Prosadikten hjälper oss att komma över detta genom det som sker en enda gång”.

Översättning Lars Karlsson

Passion aika

Hyvä Kristiyhteisö,

Passion aika valmistaa meitä aina uudelleen – joka vuosi – kohtaamaan sen, mitä Kristiyhteisön uskontunnustuksessa nimitetään ristinkuolemaksi.

Ihmisruumiin yksi suurimmista salaisuuksista ja viisauksista on sen ristin muoto. Risti on annettu meille jumalallisena lahjana, ihmisen muodoksi.

Ihmismuodon, ristin muodon, otti itselleen kerran myös Jumalan Poika, Kristus. Hän tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisristillä. Myös me kuolemme ristillä, sillä jonka aikojen alussa olemme jumalilta lahjaksi saaneet, ja jota edelleen kannamme mukanamme, syntymän hetkestä lähtien. Noin vuoden ikäisenä me nostamme sen pystyyn kantaaksemme sitä mukanamme läpi koko maisen elämämme. 

Näin meidät on aikojen alusta asetettu taivaan ja maan väliin, ihmisminän ja maailman väliin. 

Mutta: MIKSI Kiristus Jeesus kuitenkin ”kärsi ristinkuoleman” jos me edelleenkin kannamme itsessämme jo aikojen alussa lahjaksi saamamme ristiä?

Se mikä oli ennen ihmisruumiissa jumalallisena tarkoituksena, kuoli ristillä. Jotta se voisi uudelleen tulla eläväksi meidän sielussamme. Meidän omasta vapaasta tahdostamme. 

Kun me Ihmisen vihkitoimituksessa piirrämme kolme pientä ristiä otsallemme, leuallemme ja sydämen alueelle, me tavoitamme olemassaolossamme jotain uutta. Ajatuksin, tuntein ja tahtoen me voimme näin itsessämme tiedostaa – rakkautta osoittaen ja elävöittäen sen, mikä on meidän tehtävämme ihmisinä. Yhteyden luojina taivaan ja maan välille, ihmisminän ja maan välille. 

Niin, niin olkoon. 

Kameli neulansilmän edessä

”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Lk.18

Autiomaassa vaeltava kamelikaravaani on ikivanha näky. Tuhansia vuosia ovat kauppiaat kuljettaneet kamelien avulla tavaroita paikasta toiseen, jopa mantereelta toiselle. Omaisuuksia on ostettu, myyty ja koottu kamelikaravaanien ansiosta. Kameli on eläin, joka on kantanut ihmisen maallista omaisuutta. Juuri tämän eläimen Jeesus asettaa neulansilmän eteen, kun muuan korkeassa asemassa oleva mies tahtoo saada neuvoja henkisellä tiellään.

Mies on noudattanut käskyjä nuoresta pitäen, mutta vielä hän ei koe saavuttaneensa iankaikkisen elämän sfääriä. Miten ylittää ajallisen ja ikuisen, maallisen ja henkisen maailman raja. Jeesus antaa hänelle neuvon: hänen pitää vielä luopua omaisuudestaan köyhien hyväksi, sitten hän voi päästä eteenpäin. Ei ole ihme, että rikas mies tulee aluksi murheelliseksi tämän kuultuaan, sillä hän kokee luopumisen tuskaa. Hän tulee kyllä vielä löytämään tiensä eteenpäin, kun hän ensin on kasvanut luopumisen sijasta ajatukseen vapautumisesta. Hän oppii vielä kaipaamaan vapautumista ja silloin ei omaisuudella ole enää arvoa vaan se on vain taakka.

Elämässä olemme taakkoinemme ja menneisyyden painolasteinemme toisinaan neulan silmän edessä emmekä löydä tietä eteenpäin. Mutta kun onnistumme vapautumaan, antamaan anteeksi, joustamaan toisten hyväksi, olemaan ennakkoluulottomia -se voi tapahtua monella eri tavalla- silloin olemmekin jo neulansilmän toisella puolella, iankaikkisuuden alueella, josta tie jatkuu eteenpäin.