Blogi – Sivu 4 – Kristiyhteisö

Virus ja ilo

Nyt kun coronavirus on saanut koko maailman raiteiltaan kannattaa lukea Albert Camusin vuonna 1947 julkaistua kirjaa ”Rutto”, joka kuvaa salakavalasti etenevää epidemiaa – ja sitä, miten eri tavalla ihmiset siihen reagoivat.Kirjallisuustoimittaja Anne-Kathrin Reif ylläpitää blogia, ja hän aloitti äsken mielenkiintoisen projektin. Hän lukee Camusin kirjaa, ja pitää rinnakkaista ”Rutto ja minä”- päiväkirjaa. Tässä ote blogista 5/7.4.2020:

…olen iloinen, että tänään kaupungilla kolmen cappuccinottoman viikon jälkeen sain ostettua pahvimukillisen kahvia, siemaillen sitä auringossa suljetun kahvilan terassilla Ruukkujen palmut ja oliivipuut, jotka tässä kaupungissa yleensä tuntuvat varsin sopimattomilta, antavat nyt tuulahduksen lomatunnelmasta. Kovin kotoisalta tuntuu sitä vastoin torin alati säteilevä tamilikokki Benny pikku kojuineen, jonka tiskillä päivittäin höyryää kolme maukasta lautasta: ”Tuhtiako, Madame?” – ”Kiitos, mieluummin ei”. Joka päivä sama dialogi, ja joka päivä nauramme sen päälle. Kummallista kun en aikaisemmin hoksannut, että nämä hetket ovat arvokkaita.

Muutama askel eteenpäin, alkaa kuulua ihmeen kaunista musiikkia. Kuulen pianon ja mandoliinin. Musiikki tulee kaupungin puhtaanapitolaitoksen autosta. Sen sivuovet on avattu, ja nostolavalle on asetettu piano. Tämä musiikkimobiili kiertää kaupunkia ja pysähtyy sopiviin kohtiin. Kyydissä on paikallisen musiikkikoulun, teatterin ja oopperan muusikoita. Nyt se on pysähtynyt terveyskeskuksen ja sosiaalitoimiston eteen, ja musikaalinen kiitos lentää ikkunassa nojaileville virkailijoille, jotka muutoin toimistoissaan suorittavat tärkeitä tehtäviään.

Muutkin ihmiset ilahtuvat – tietysti sopivaa etäisyyttä noudattaen. Miten hyvää tämä musiikki tekeekään! Tunnen iloa ajatellessani, kuinka paljon ihmiset keksivätkään torjuakseen uhkaa, kriisiä, ja arjen rajoituksia luovuuden, ilon ja inhimillisyyden avulla. Siinä näen varsinaista vallankumousta – à la Camus.

Se on vastalääke sille viruksen aiheuttamalle – ei vielä edes lääketieteellisesti kuvatulle -piilovaikutukselle, joka ilmenee kummallisena lamaannuksena.

Joten: kapinoi – ja pysy terveenä! À bientôt!

Käännös Lars Karlsson

”Minä olen maailman valo” Joh. 8: 12

”Mutta Jeesus meni Öljymäelle. Varhain aamulla Hän taas tuli temppeliin ja kaikki kansa tuli Hänen luokseen. Ja Hän istuutui opettamaan heitä. Silloin kirjanoppineet ja fariseukset tuovat Hänen eteensä naisen, joka on tavattu aviorikosta tekemässä. Asetettuaan naisen keskelle he sanoivat Jeesukselle:
’Opettaja, tämä nainen otettiin kiinni juuri kun hän oli tekemässä aviorikosta. Mooses on laissa määrännyt, että sellaiset on kivitettävä. Entä sinä? Mitä sinä sanot?’
Mutta tämän he sanoivat saadakseen Hänet satimeen, voidakseen syyttää Häntä.
Ja Jeesus kumartui alas ja kirjoitti maahan sormella.
Kun he jäivät siihen odottamaan vastausta, Jeesus suoristautui ja sanoi heille:
’Joka teistä on erehtymätön, heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.’
Ja uudelleen Hän kumartui alas ja kirjoitti maahan.
Mutta kuultuaan tämän heissä heräsi omatunto, ja he menivät ulos yksi toisensa perästä, vanhimmasta alkaen. Ja Hän jäi siihen yksin, ja nainen oli keskellä.
Mutta Jeesus nousi, suoristautui ja sanoi: ’Missä he ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?
Nainen vastasi: ’Herra ─ ei kukaan.’
Silloin Jeesus sanoi: ’En minäkään sinua tuomitse. Mene, kulje rauhassa omaa kohtalon tietäsi! Karta erehdyksiä ja pyri kunnioittamaan sinussa kehittyvää jumalankuvaa!’
Ja Jeesus puhui heille taas sanoen:
’MINÄ OLEN MAAILMAN VALO;
Joka vaeltaa yhdessä minun kanssani,
ei enää vaella pimeässä,
vaan hänessä on ELÄMÄN VALO.’ (Joh. 8: 1 – 12)

Maailma ympärillämme on hiljentynyt. Vain harvoja ihmisiä liikkuu kaduilla ja kyläteillä. Muutama auto, jokunen polkupyörä. Näyttää siltä, kuin hiljainen viikko olisi jo alkanut. Ja totta se onkin.

Monessa eurooppalaisessa kodissa sairaus ja kuoleman hiljaisuus ovat vierailleet näinä viikkoina ja jatkavat vierailuaan edelleen. Pelko on saanut ihmiskunnassa jalansijan. Monet itsestäänselvyydet, kuten vapaa matkustaminen, sosiaalinen kanssakäyminen, terveys ja jokapäiväinen elämä, vieläpä kirkossa käynti ovat muuttuneet kyseenalaisiksi, jopa kielletyiksi. Mikroskooppisen pieni, silmälle näkymätön virus on saanut sen aikaan.

Viruksen nimi Korona, kruunu, viittaa merkillisellä tavalla kuninkuuteen. Ja jotakin suurta ja hallitsevaa siinä onkin. Sen valtakunta ei tunne rajoja, vaan se pyrkii hallitsemaan koko ihmiskuntaa, meitä kaikkia. Onko tuo ”kruunu-pää” diktaattori vai viittaako se meille – vapauttamme kunnioittaen – tien oikeaan, aitoon ihmisenä olemiseen? Luoko tämä ”kuningas” meille sellaiset olosuhteet, että löytäisimme jotakin uutta suhteessamme omaan itseemme, läheisiimme, työtovereihimme, kohtalontovereihimme, elämään ja kuolemaan ja koko ihmiskuntaan?

Siihen voin vain minä antaa vastauksen, minä, joka olen ylösnousemus ja elämä.

Jos katsomme pilvettömälle taivaalle, näemme auringon loistavan kukaties kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Öisin tähtitaivas, iltatähti Venus ja ohut kuun sirppi ohjaavat katseen haudan pimeydestä ylös hengen valtakuntaan, jossa ylösnousemus todellistuu. Niin kuin kullankeltainen leskenlehti polun varressa puhuu meille kesää luvaten, niin myös tuo näkymätön Korona-virus puhuu meille kuoleman näennäisen kulissin takaa elämän ihmeestä, jos vain ymmärrämme sen puhetta.

Pekka Asikainen

Passio

”Kerran puut lähtivät voitelemaan itselleen kuningasta. Ne sanoivat oliivipuulle: Ryhdy sinä meidän kuninkaaksemme! Mutta oliivipuu vastasi niille: Lakkaisinko tuottamasta hienoa öljyäni, josta minua ylistävät jumalat ja ihmiset, nousisinko huojumaan toisia puita ylempänä?

Sitten puut sanoivat viikunapuulle: ”Tule meidän kuninkaaksemme!” Mutta viikunapuu ei halunnut luopua makeista hedelmistään. Myös viiniköynnös ei halunnut luopua hedelmistään, jotka tekevät jumalat ja ihmiset iloisiksi.

Sitten kaikki puut sanoivat orjantappuralle: ”Tule, ryhdy sinä kuninkaaksemme!” Orjantappura vastasi puille: ”Jos vilpittömästi tahdotte voidella minut kuninkaaksenne, tulkaa etsimään suojaa varjostani. Jos ette tahdo, orjantappurasta lähtee tuli, joka polttaa Libanonin setrit.”

Tämän fabelin voi lukea Vanhasta Testamentista sen Tuomareitten kirjasta.

Orjantappurasta punottiin sitten kruunu, joka asetettiin uuden ihmiskunnan kuninkaan päähän. ”Sotilaat veivät Jeesuksen maaherran hallintopalatsin sisäpihalle ja kutsuivat koolle koko sotaväenosaston. He panivat hänen harteilleen purppuranpunaisen viitan ja väänsivät orjantappurasta kruunun ja asettivat sen hänen päähänsä.”

Kruunu on tuhansien vuosien ajan ollut kuninkuuden, kuninkaallisen arvon merkki, symboli. Se kohottaa kantajansa pään korkeammalle, tekee hänet muita suuremmaksi. Kruunu on merkkinä siitä, että kruunatun todellinen valtakunta on koreammassa maailmassa, siihen hän on ikuisesti liittynyt. Kruunun kantajalla on kykyjä, joita muilla ei ole, yliluonnollisia kykyjä.

Kruunu, kullasta valmistettu, jalokivin koristeltu, kohti taivaita avautuva, on merkkinä kuninkaallisesta arvosta ja kuninkuudesta. Jo varhaisina aikoina, itäisessä, aasialaisessa kulttuurissa merkitsi kruunu ihmiskehityksen korkeinta astetta.

Myös ne itäisistä maista Betlehemiin saapuneet pappiskuninkaat kantoivat kukin päässään kruunua. He, joiden hallussa oli korkein viisaus, olivat lähteneet osoittamaan kunniaa vastasyntyneelle korkeimman kuninkaalle, ja antoivat hänelle kalliita lahjoja.

Mutta tiesivätkö nuo viisaat miehet, millaisella kruunulla uusi kuningas kerran tultaisiin kruunaamaan? Ja että hänen ”kruunajaisissaan” ei laulettaisikaan ylistyslauluja vaan pilkkalauluja?”

Orjantappurakruunu päässään naulitaan Kristus ristille. Vain muutamat ihmiset tunnistavat hänen kuninkuutensa. Jumalallinen hänessä, joka ristille on ripustettu, on ihmissilmiltä peitossa. Hänellä ei ole kultaista kruunua vaan maallinen piikkikruunu päässään. Hänen hahmonsa ilmentää täydellistä voimattomuutta, alistumista, nöyryyttä pilkkaajiensa edessä. Tämän ovat monet keskiaikaiset taiteilijat kuvanneet. Erityisen vahvasti ihmiskärsimys, myös ihmissielun kärsimys tulee esiin Matthias Grünewaldin neljässä maalauksessa, jotka kuvaavat ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta. Grünewaldin maalauksia voi jopa sanoa hyvin moderneiksi kuviksi, sillä niissä ilmenee vahvasti tämän meidän aikamme toivottomuus ja näköalattomuus.

Kruunu, joka aikaisemmin oli ollut merkkinä siitä, että sen kantaja on jumalan vallan edustaja maan päällä, ja kansansa hallitsija, oli nyt muuntunut ihmisen täydellisen voimattomuuden merkiksi.

Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulussa ristiinnaulittu Kristus kantaa julmaa piikkikruunua päässään, mutta kun hänet on laitettu hautaan, on piikkikruunu maassa hänen vierellään. Ja kun pääsiäisaamu koittaa, ovat piikkikruunun piikit muuttuneet kirkkaina loistaviksi säteiksi.

Kristus voitti tämän maan ruhtinaan, ja on punonut meidän jokaisen kruunuun jumalallisen valon säteet.

”Ja minä näin: Katso, valkoinen pilvi. Ja pilven päällä Ihmisen Pojan kaltainen, ja hänen päässään kultainen kruunu…”

”Minä olen elämän leipä.” Joh.6,35

Kristus valaisee meille Johanneksen evankeliumissa seitsemällä eri tavalla minuuden mysteeriä ja samalla myös omaa olemustaan. Ensimmäinen niistä on Hänen lauseensa: ”Minä olen elämän leipä.” Tämä lause liittyy vahvasti Isä meidän -rukouksen pyyntöön: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”

Leipä, ravinto kuuluu erottamattomasti ihmisen elämän jokaiseen päivään. Ja huoli jokapäiväisestä leivästä on maailmassa monille arkipäivän todellisuutta. Me elämme nyt erikoista aikaa, kun jokapäiväinen arkinen elämä on muuttunut epävarmaksi ja oudoksi. Suomessa ei leipä ole loppumassa, mutta monet ovat huolissaan paitsi terveydestä myös toimeentulostaan.

Näin meille näyttäytyy tavallinen arkinen elämä aivan uudessa valossa. Huomaamme miten paljon jokapäiväiset tutut ja usein rasittavatkin asiat ovat kantaneet elämäämme. Kohtalomme, siis minuutemme maanpäällinen elämä, toteutuu suurimmaksi osaksi arjen kohtaamisissa, työssä tai harrastuksissa, sen iloissa ja huolissa. Myös tätä ravintoa kaipaamme, kun pyydämme jokapäiväistä leipää

Poikkeuksellisina aikoinakin Kristus kantaa ja järjestää maailman elämää. Kun rukoillen käännymme Hänen puoleensa, voi hän raviten vahvistaa sieluamme ja henkeämme. Kristus meissä on elämän leipä.

Covid-19

Hetkellisesti koko maailma on yhtä – taudin takia.

Moni meistä kuvitteli vielä jokin aika sitten ihmiskunnan alkavan tajuta, että maapallomme on organismi, elävä kokonaisuus, joka vaatii meidän jokaisen panoksen selvitäkseen.

Kuitenkin ovat viime vuosina yhä useammat ryhmät ja eritoten niiden johtajat pyrkineet johonkin aivan muuhun. Halutaan sulkea ovia, rakentaa muureja, eristäytyä ja korostaa omaa suuruuttaan, usein muiden kustannuksella.

Mutta ilma, vesi, tuulet – ja taudit – viis veisaavat rajoista. Ne menevät minne lystäävät.

Nyt kun maa toisensa jälkeen sulkee rajansa pysäyttääkseen covid-19-viruksen, toivokaamme, että on kyse lyhyestä katkoksesta.

Viruksen laannuttua, mikä varmastikin ajan mittaan tapahtuu, meillä onkin elämämme tilaisuus avata portit selälleen. Voimme silloin, taudista viisastuneina, yrittää kehittää sellainen maailmantietoisuus, jossa avoimuudesta, yhteisvastuusta ja molemminpuolisesta avunannosta jälleen tulee kunniasana.

Näin kriisi voikin olla uuden alku.

Lars Karlsson

Santa Lucia – valon tuoja

Kerrotaan, että 200-luvun lopulla kristittyjen ankarien vainojen aikana Syrakusan kaupungin liepeillä ja katakombeissa olisi nähty vaeltamassa nuori neito, molemmissa käsissään kantamuksia, päässään kynttilöin koristettu kruunu.

Neito oli nimeltään Lucia, ja hän kantoi ruokaa ja juomaa vainoja pakeneville kristityille. Koska katakombeissa oli pimeää, hän kantoi kynttiläkruunua nähdäkseen liikkua pimeässä. Tästä legendasta on saanut alkunsa perinne, jota vietetään erityisesti Ruotsissa, mutta meilläkin joulukuun 13. päivänä.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten myös Stuttgartissa vietettiin Lucian päivää. Silloin pappisseminaarissa opiskeli useita pohjoismaisia opiskelijoita, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia ja muutama suomalainen. Kun koitti joulukuun 13., silloin Lars Karlsson, joka perheineen asui Haussmannstrassella, kutsui meidät toiset opiskelijat kotiinsa viettämään Lucian juhlaa. Lassen ja Maritan vanhin tytär, valkoisiin pukeutunut Åsa, kantoi päässään kynttiläkruunua ja hänen pikku sisarensa Hanna seurasi häntä kynttilä kädessään. Lassella taisi olla kitara sylissä, ja niin lauloimme ”Santa Luciaa” Svaabien maalla, jossa tällaista perinnettä ei ole.

Vanha legenda Luciasta on järkyttävä marttyyrikertomus nuoresta neidosta, hänen sairaasta äidistään ja paranemisesta. Legendaan liittyy vielä ”pakananuorukainen”, Lucian sulhanen, joka menettää morsiamensa.

Luciaa pidetään katolisessa maailmassa mm. köyhien suojelijana, sokeitten, katuvien ilotyttöjen ja sairaiden lasten suojelijana. Hän on Syrakusan ja Venetsian suojeluspyhimys. Taiteessa hänellä on miekka, palmun oksa marttyyriuden symbolina, kirja, ruususeppele tai öljylamppu ja vati, jossa on kaksi silmää. Myös Danten Jumalaisessa näytelmässä, sen Inferno-osassa, Lucia kantaa valoa pimeyteen. Näin voimme ajatella myös täällä pimeässä Pohjolassa, että hän tuo meille valoa, näin vuoden pimeimpänä aikana.

Santa Lucia oli syntynyt vuonna 281 Sisiliassa, Syrakusassa varakkaaseen perheeseen. Jo hyvin nuorella iällä hänestä tuli harras kristitty. Hänen äidillään, Euthykialla, oli ollut verenvuototauti jo neljättä vuotta eikä yksikään lääkäri pystynyt häntä parantamaan.

Eräänä pyhäpäivänä he olivat messussa ja kuulivat evankeliumin kertomuksen verenvuototautisesta naisesta, jonka Herra paransi. Silloin tytär sanoi äidilleen: ”Uskotko sen, minkä kuulit? Uskotko, että Pyhä Agatha voisi sinut parantaa?”

Niin sitten Lucia yhdessä äitinsä Eythykian kanssa lähti Cataniaan Pyhän Agathan haudalle. Mutta haudalle päästyään Lucia heti vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Lucia, miksi pyydät sellaista, minkä voit tehdä itsekin? Katso, uskosi parantaa myös Sinun äitisi!” Ja niin Eythykia parani sairaudestaan.

Kiitollisena paranemisestaan Eythykia lahjoitti suuren omaisuutensa köyhille. Lucia puolestaan teki Jumalalle lupauksen, että hän pysyy neitsyenä koko elämänsä.

Mutta Lucialla oli sulhanen, jolle vanhemmat olivat hänet luvanneet. Tämä oli pakana ja raivostui kuultuaan kihlattunsa olevan kristityn. Nuorukainen meni tuomarin luokse syyttämään morsiantaan, joka oli kristittynä noussut keisaria vastaan. Kristinusko oli nimittäin siihen aikaan kiellettyä Rooman valtakunnassa.

Tuomari yritti turhaan saada Luciaa luopumaan kristinuskosta ja uhraamnaan epäjumalille. Siihen neito vastasi: ”Jumalalle mieluisa uhri on se, että olen armelias köyhille. Koska minulla ei ole enää mitään uhrattavaa omaisuutta, niin uhraan itseni.” Tuomari jatkoi: ”Sinä olet kuluttanut omaisuutesi kevytmielisten nuorukaisten kanssa, sen vuoksi puhutkin kuin syntinen nainen!”

”Joka on neitseellinen ja puhdas, sen ruumis on Pyhän Hengen temppeli”, vastasi neito.

Silloin tuomari tulistui ja uhkasi viedä Lucian ilotaloon, jossa tämä menettäisi viattomuutensa kanssa myös pyhän hengen. Mutta kun miesjoukko tarttui Luciaan, tämä oli yhtäkkiä niin painava, että häntä ei saatu hievahtamaankaan. Hänen päälleen kadettiin kuumaa öljyä ja hänet yritettiin polttaa, mutta Lucia ei vahingoittunut lainkaan. Kaikille läsnä oleville hän sanoi: ”Rukoilen itselleni sen verran aikaa, että ehtisin vahvistaa uskovia kestämään kaikki kidutuksen tuskat ja että uskottomat menettäisivät pilkallisen äänensä.”

Silloin tuomarin joukot työnsivät miekan hänen kaulansa läpi, mutta Lucia ei vaiennut, vaan huusi: ”Kuulkaa kaikki, julistan teille ilosanoman: kristityille koittaa rauha! Keisari Maximianus on kuollut ja Diokletianus on karkoitettu valtakunnasta! Ja kuten sisarestani Agathasta tuli Catanian suojelija, niin minusta tulee Syrakusan suojelija.”

Lucia jäi haavoittuneena paikoilleen. Vasta kun hän sai papilta pyhän sakramentin, ehtoollisen, vasta sen jälkeen hän antoi henkensä Jumalan huomaan. Ja kaikki kansa lausui yhteen ääneen: Amen.

Ja sille paikalle Pyhä Lucia haudattiin. Samalle paikalle pystytettiin myös kirkko hänen kunniakseen. Hän kärsi marttyyrikuoleman Konstantinuksen ja Maxentiuksen aikana Herran vuonna kolmesataakymmenen.

Pekka Asikainen

Färgupplevelser från en husbil

Virve Wecström

För en månad sedan avgick vår husbil från Nordsjö hamn med båten Finnmaid mot Tyskland, och.nu – efter fyra och en halv vecka – börjar resan för min del snart vara över. Mina kära vänner Marjaana, David och hunden Orlaigh fortsätter sin färd till Portugal över vintern medan jag flyger hem från Paris.

Måndagen den 11.11 har vi lämnat Carcassonne och tänker fortsätta mot västkusten.
Vår väg idag har kantats av den fantastiska blåa färgen hos de avlägsna bergen. Det finns en längtan i det blå, en längtan till bergen. När vädret klarnade steg den majestätiskt höga bergskedjan bakom dessa blåa längtans berg i skimrande lysande vitt. Vi hade nått Pyrenéerna.

Den blå färgen
Staden Haag i Holland var ett mål under vår resa. Där fann vi våra målarvänner på kurs. Vi besökte Kröller-Müller konstmuseum med en gedigen samling av den nyare tidens konstnärer, som Picasso, Mondrian men framför allt van Gogh. Det blev en färgupplevelse av kraft. Den mörkblåa natthimlen mot lysande gult. Upplevelsen fortsatte i Haag, när vi besökte Monet-utställningen. Hur fint han behandlade det blåa mot det gröna, vilken underbar blå vid vattnet. Dagen slutade vid solnedgången på Scheveningens strand. Solen gick ner i guldorange kantad av djupt indigofärgade moln, som till sist blev intensivt röda, purpur, som småningom slocknade till magenta och violett.

Jag har aldrig upplevt så gröna åkrar som i Holland, där kossor betade i mängder. Fåren höll snyggt vid vägkanterna.

Chartres
Följande resemål var Chartres och dess katedral med 175 glasmålningar .
När jag steg in kunde jag inte omfatta det hela,. Jag hade på förhand försökt studera glasmålningar i en bok. Jag hittade madonnan med mycket blått runt sig och tände ett ljus där. Småningom började färgerna lysa, det var märkligt, som om man fick ett föhållande till fönstren. Lystern förändrades med ljuset, som lyste genom fönstren. Ja, det blåa, det blåa i rosenfönstret var så klart, rent , så lysande. Var helt gråtfärdig när jag gick hem till vår husbil.’
Följande dag blev det ny vallfärd till glasmålningarna. Nu fanns det andra nyanser, fönstrens berättelser blev synliga, på något sett levande. Vi hittade t o m Melchizedek, för Harri hade berättat att han fanns där med sitt bröd och vin. Vi såg hela den heliga berättelsen berättad i fönstren. Några av fönstren blev bekanta.
Ännu följande morgon gick vi dit. Det var en fredag, och sista dagen för säsongen man fick gå i labyrinten på det urgamla golvet. Att gå den med många andra gemensamt under de alla olika fönstren med sina berättelser blev en innerlig känsla av gemenskap, också med det historiska perspektivet. Hur många hade månne gått före oss? Både Marjaana och jag fick en känsla av eurytmi…
Solen glimmade genom fönstren den dagen och färgen i de olika fönstren fick sin egen lyster.
Samma upplevelse fick jag några veckor senare i Saint-Nazaire basilikan i Carcassonnes borg. Det var en underbar varm gul färg som lyste genom glasfönstret med sin gula och basaltvita glasmålning.
Tillbaka till Chartres. När vi kom dit var vägen kantad av enorma fält på en högplatå.
Fälten sräckte sig så långt ögat nådde. Har aldrig sätt maken. När vi började närma oss förstaden började två höga kyrkotorn med olika form stiga upp ur omgivningen. Till sist såg man också katedralens gröna tak och hela byggnaden. Den låg på en kulle, så det var lätt att hitta dit. Kvällssolen värmde ingången till orange.

Bretagne
Vi lämnade Chartres körande mot väst, mot Bretagne. Tanken var att se det mytomspunna ljuset som konstnärerna har talat om. Sanningen var att det regnade och de tunga molnen täckte himlen. På vägen mot västkusten stannade vi vid Mont St Michel, en hög holme som blir omringad av tidsvattnet två gånger om dagen. Innanför muren finns en gammal stad med kyrkor, kloster och t.o.m. hotell. Där bodde ett 50-tal människor. Katedralen högst uppe var vackert rosa och ljustgrön – som Mikaelifärger.
Nunnorna och munkarna bar vita dräkter. Man förberedde sig för mässan. En munk var på knä och höll på med nånting. Han försökte få rökelsen tänd. Det kändes som en så bekant syssla för oss ministranter i Kristensamfundet.

Färden fortsatte till Bretagne i regn och rusk. Där hittade vi stora fält av keltiska megaliter, stora stenar som stod i rader. Vad ville de berätta oss om forntiden?

Husen i Bretagne var vitmålade med svarta branta tak, sådana har vi sett i Tyskland och Holland. Men dessa hus förändrades när vi lämnade Bretagne och fortsatte söderut. Plötsligt blev husen gulaktiga med röda, låga, tegelfärgade tak.

Söderut
Vi upplevde stormen Amelie vid Atlantens kust. Vår husbil skakade av stormen och regnet piskade hela natten. Vågorna var häftiga följande morgon. Sviterna av denna storm fick vi erfara ännu några dagar senare, när vi hälsade på våra vänner i Lot-trakten. Där var de ännu utan ström. Trakten runt Dordogne och Lot, norrom Toulouse verkade vara urtidens sköte, med sina droppstensgrottor och grottmålningar. Underbart vackra droppstenssalar där kalkstenen har format sig till pelare och stora ”lövformer”. På väggarna kunde man se målningar av hästar, bison, jägare, gjorda för19 000 år sedan.
Våra vänners gård var full av gamla ruiner och torn från 1000-talet, urgamla vägar, murar. Husen var byggda av granngul sten, för stenarten hade en stark varmgul färg. Den gamla byn i närheten hade så vackra gamla stenhus, och nästan alla var gula.

Languedoc
Vår resa fortsatte mot Occitanien, katarernas område. Nu började stenarten ändra mot det röda, t o m åkermarken blev röd. Vi besökte staden Albi med sin zinnoberröda katedral.
Katarerna kallades också albigenser. Katedralens väggar var helt täckta av ornament och vid altaret såg vi gripande målningar av nakna människor, som illa behandlade katarer.
Katedralen i Albi hade runda torn och släta väggar, som ett enormt slott av rött tegel. Färgen i Albitrakten var zinnoberröd, t o m ett stort köpcenter var rött.

Carcassonne
Sedan kom vi till Carcassonne. Den gamla staden vid kanalen Midi var vacker med sina smala gator och mångfärgade hus. Här fanns också den grannröda ”marmorn” med vitt inslag på stentrappor och fontäner. Man använder färger på husen i detta land, ofta gult, orange, rött, vitt. Taken var ofta röda eller svarta, säkert beroende på att svart skiffersten finns tillgänglig i trakten. En härlig detalj på husen är fönsterluckorna i alla möjliga färger, gröna, turkosa, violetta, blåa, de piggar upp.

Tacksamhet
Jag känner mig djupt tacksam att få följa på denna fina resa i färger, men också för att få se den underbara landsbygden i Frankrike, både de stora jordbruksarealerna och mindre gårdar. Djuren betade på vissa områden rikligt. I vinområdena fanns det inte så mycket husdjur, men på nästan varje gårdsplan sprang hönor. Större skogsområden verkade vara nationalparker.
Skogarna var för det mesta lövskogar. Mitt på åkern kunde finnas ett stort träd, det var sympatiskt, och mellan åkerlandskapen reste sig det skogbeväxta kullar. Vi körde för det mesta på mindre vägar genom otaliga byar och hisnande landskap. Frankrike är ett vackert land.
Tack Marjaana, David och hunden Orlaigh att jag fick följa med i fem veckor!
Virve

Globaalin myötätunnon aika

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainutta poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Jeesus tunsi hänen tuskansa ja sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. (Luukas 7.)

YK:n ilmastokokouksen alla perjantaina 20. syykuuta osoittivat miljoonat ihmiset mieltä ympäri maailmaa ilmastonmuutoksen torjunnan puolesta. Mielenosoitukset alkoivat kaukaa Tyyneltä valtamereltä, Australiasta ja Aasiasta ja päivän kierron myötä ne jatkuivat Afrikassa, Euroopassa ja Amerikassa. Sadoille tuhansille ihmisille puhui New Yorkissa hento ruotsalaistyttö elämän monimuotoisuuden ja turvallisen tulevaisuuden puolesta. Nyt ei nuoria ihmisiä aja liikkeelle mikään ismi, ideologia eikä nyt vedota suuren kansanjohtajan nimeen, vaan huoli maan elämän ja koko ihmiskunnan tulevaisuudesta saa nuoret toimimaan.

Evankelista Luukas, joka oli myös parantaja ja lääkäri, kertoo eräästä tapahtumasta kauan sitten Nainin kaupungin portilla. Niin kuin usein Uuden testamentin parannuskertomuksissa ei ihmisten nimiä mainita. Luukas kertoo leskiäidistä, joka on menettänyt ainoan poikansa ja nuorukaisesta, jolta kuolema on vienyt elämän mahdollisuuden. Kun Jeesus näkee naisen, hän tuntee toivonsa menettäneen äidin tuskan. Se ei ole vain sääliä vaan todellista myötätuntoa, jolloin toisen tuska tuntuu myös omassa sielussa.

Tämä myötätunto, joka on rakkauden voimaa, saa Jeesuksen noutamaan nuorukaisen takaisin kuoleman valtakunnasta ja antamaan hänelle elämän. Myös äiti voi näin löytää uudelleen toivon ja tarkoituksen omalle elämälleen.

Luukkaan viesti meille on, ettei todellinen myötätunto kysy nimeä tai kansallisuutta vaan se saa ihmisen toimimaan toisen ihmisen hyväksi koska niin on oikein. Se on myös tie siihen elämän monimuotoisuuteen ja turvalliseen tulevaisuuteen, josta 16-vuotias Greta Thunberg puhui New Yorkissa.

Tuhlaajapoika

”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt. ”(Lk. 15,11-32)

Heinäkuun lopulla Maailman luonnonsäätiö ilmoitti, että olemme kuluttaneet maan uusiutuvat luonnonvarat tämän vuoden osalta. Tästä laskennallisesta päivämäärästä huolimatta, kun katsomme ympärillemme, elämä näyttää jatkuvan kuten ennenkin. Viesti on kuitenkin hälyttävä: miten me oikein käytämme perintöosamme?

Kun Tuhlaajapoika-vertauksessa nuorempi poika tahtoo itsenäistyä ja ottaa elämänsä omiin käsiinsä ei se onnistukaan. Kun hän jättää isänsä kodin, hän menettää vieraissa oloissa elämänsä hallinnan ja lopulta hän on nälkää näkevän maan sikojakin huonommassa asemassa. Sanotaan, että siinä tilanteessa hän menee itseensä.Tapahtuu ratkaiseva käänne hänen sielussaan, syntyy nöyryys, joka sitten muuttuu rohkeudeksi lähteä takaisin isän luo. Nöyryydessään hän kokee, että on loukannut koko maailmanjärjestystä: taivasta ja omaa isäänsä. Kun poika palaa kotiin isä riemuitsee pojan paluusta. Hän oli kuollut, mutta heräsi eloon.

Koko ihmiskunnan kehitys on johtanut meidän vieraantumiseen maan isäperustasta. Olemme unohtaneet vapautumisen huumassa, ettei ihminen voi elää ilman rakastavaa suhdetta maahan ja sen elävöittäviin voimiin. Itseensä meneminen, oman tosiolemuksensa muistaminen koskee niin yksittäistä ihmistä kuin kokonaisia kansojakin.

Asenteen muuttamiseen kuuluu nöyryys, joka johtaa rohkeuteen tehdä todellisia elävöittäviä, maailmaa parantavia ja eheyttäviä päätöksiä ja tekoja. Tästä alkaa maailman uudelleen pyhittämiseksi, uuden yhteyden löytämiseksi maan henkisyyteen.

Jokainen ihminen voi olla valon todistaja

Aamun ensimmäisen auringonsäteen taika on ihmeellinen, se kutsuu esiin värien maailman. Ja kaikki mikä oli juuri vielä ollut hämäryyden harson peitossa, selkeytyy muodoiksi, tunnistettavaksi.

Kun Johannes kastoi ihmisiä, heidän oli oltava niin kauan veden syvyyksissä, että päivänvalo ja päivätietoisuus katosi hetkeksi. Mutta samalla heille ilmestyi toinen valo, he tulivat tietoisiksi oman sielunsa väreistä ja varjoista. Kaikki sielun kätköissä ollut tuli esiin.

Mitä silloin Jordanilla oli kaste, voi meille olla RIPIN sakramentti. Ripissä Jumalan valo loistaa meille. Me uhraamme omat ajatuksemme ja annamme jumalallisuuden vaikuttaa meissä – tehtävä, jonka rippi meille antaa opittavaksi. Kun päästämme irti, luovumme omasta, omista ajatuksistamme, mielipiteistämme, vapautuu meille mahdollisuus tarkastella ja harkita omaa tilannettamme, ja jopa opittuja arvojamme, omaa arvomaailmaamme uusin silmin ja mielin. Meillä on mahdollisuus muuntumisen.

Rippi antaa meille myös toisen tehtävän: ”oppia vastaanottamaan oma tahtomme Jumalan armosta”. Meitä kehotetaan oppimaan sekä uhraamaan että vastaanottamaan. Näin meidän tahtomme ja Jumalan tahto kohtaavat, rakkauden taikavoima astuu sydämeemme, rakkaus Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin. Rakkaudessa sielumme liittyy yhteen valon lahjoittajan, valon luojan kanssa.

Artikkeli on julkaistu Kristiyhteisö lehdessä 2/2019