Aamuvarhaisella oli satanut ohuelti lunta. Nuori, haarniskoitu, elämäänsä ja Jumalaan pettynyt ja katkeroitunut mies ratsasti suuressa metsässä. Ei aikaakaan, hän kohtasi tiellä harmaapukuisen miehen taivaltamassa paljain jaloin yhdessä puolisonsa ja kahden kauniin tyttärensä kanssa.
Harmaapukuinen pyhiinvaeltaja tiedusti nuorukaiselta, miksi tämä ratsasti täysissä aseissa tällaisena päivänä, jona meidän Herramme aseettomana, itseään puolustamatta kärsi ristinkuoleman.
Mutta ratsastajalla ei ollut ajantajua. Hän ei tiennyt, että oli pitkäperjantai. Vain yhden asian hän muisti: oman itsensä. Hän muisti vain sen, että oli joutunut ilman omaa syytään kärsimään vääryyttä, pilkan tuomaa häpeää eikä Jumala ollut häntä koskaan auttanut.
Keskustelu harmaapukuisen pyhiinvaeltajan kanssa jatkui, kunnes katkeroitunut ratsastaja hyväksyi neuvon mennä lähistöllä asuvan erakon majalle, jossa hän ehkä saisi apua ja uutta ajateltavaa.
Suunnilleen näin keskiaikainen ritarieepos, Wolframin Parsifal, kertoo kriisiin joutuneen nimihenkilön kokemuksista. Vaikka teos on 1200-luvulta, se ei suinkaan ole auttamattomasti vanhentunut, kuten sitä arvostelija luonnehti suomennoksen ilmestyttyä. (suom. Jukka Pajukangas, WSOY 1991) Sen kieltä ja kuvia on vain opeteltava lukemaan.
Nimi Parsifal merkitsee kulkemista ”keskeltä läpi”, läpi vaikeuksien, laakson, metsän ja läpi kohtalon mukanaan tuomien ongelmien. Samalla se on kirja ihmissielun vihkimyksestä korkeampaan ihmisenä olemiseen.
Maallista elämää on kutsuttu vanhastaan murheenlaakson läpi taivaltamiseksi. Se on Parsifalin elämää. Hän voi olla kuin kuka tahansa meistä, mies, nainen, trans, muun sukupuolinen, jolla on polttavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja joka etsii elämälleen ja kohtalolleen tarkoitusta.
Miksi Parsifal kantaa haarniskaa ja keihästä? Ovatko ne todella tarpeen? Hän on varustautunut puolustamaan itseään. Harmaapukuisella pyhiinvaeltajalla sitä vastoin ei ole mitään aseita. Hän ja hänen perheensä luottavat jumalalliseen huolenpitoon ja ohjaukseen. Heidän ei tarvitse puolustautua. Eikö tällainen elämään suhtautuminen tuo mieleen Uuden Testamentin päähenkilön elämän tärkeimmän piirteen, kärsimyksen hyväksymisen?
Kristiyhteisön ensimmäinen pappi ja perustaja Friedrich Rittelmeyer on kirjoittanut:
Harvalle meistä on tullut mieleen sellainen jumalallinen ajatus,
että pahan voittaminen onnistuu vain siten,
että hyväksymme meitä kohtaavan kärsimyksen.
Tästä yhdestä ainoasta piirteestä tunnistamme ─ Jumalan.
Hiljaisen viikon ja pitkäperjantain tapahtumista tiedämme, että näin teki myös Kristus Jeesus. Täysin aseettomana, itseään puolustamatta Hän seisoi ylipappien ja Pilatuksen edessä ja otti vastaan aiheettomat syytökset. Hän vaikeni ja seisoi hiljaa sotilaiden ja kansan pilkan kohteena. Kertaakaan Hän ei pyytänyt avukseen Jumalan enkelikuntia saadakseen itselleen oikeutta. Itselleen Hän ei vaatinut oikeudenmukaista kohtelua.
Kristuksen seuraaminen on juuri sitä, että emme vaadi itsellemme mitään, edes oikeudenmukaisuutta. Jos rohkeasti sisäistämme tämän ajatuksen, silloin harteiltamme putoaa painava kuorma ja me saamme vapahduksen.
Erottuaan harmaapukuisesta pyhiinvaeltajasta Parsifal oli saanut elämäänsä hivenen luottamusta ja hän huudahti hevosensa selästä: ”Juokse, ratsuni, Jumalan tahdon mukaan!” Erakon majalta hän sai itsetuntemusta, heräsi syyllisyyteensä ja kasvu jatkui pitkän pysähdyksen jälkeen.
Pekka Asikainen