Wilhelm Luttenberger (1900–1933) – Kristiyhteisö

Wilhelm Luttenberger (1900–1933)

Säveltävä sielunpaimen liikkeemme alkuajoilta

Seurakunnissamme on passioaikana laulettu jo neljänkymmenen vuoden ajan Luttenbergerin säveltämää laulua ”Sun puolees nostan sydämein”. Kun liturginen väri alttareillamme vaihtuu mustaksi, monien sisäisessä sävelmuistissa alkavat kaikua tuon laulun harmoniat; laulusta on tullut monille seurakuntalaisille erittäin rakas. Runon oli kirjoittanut Christian Morgenstern, mutta säveltäjästä harvat ovat tienneet, että hän on pastori Wilhelm Luttenberger. Voisipa melkein sanoa, että hän kuuluu vielä ensimmäiseen pappissukupolveen saatuaan pappisvihkimyksen Friedrich Rittelmeyerilta heinäkuussa 1925.

Luttenberger oli syntynyt 22.12.1900 baijerilaiseen pappisperheeseen. Monet Kristiyhteisön alkuaikojen papeista olivat syntyneet pappisperheisiin, joten uskonnollinen uudistuminen oli heille luonnollinen syy irtaantua vanhasta ja liittyä uudistusliikkeeseen.

Lapsena Wilhelm oli kokenut itsensä vieraaksi maan päällä ja hän mielellään vetäytyi yksinäisyyteen. Vasta ”gymnaasilaisena” hän alkoi saada suhdetta ulkoiseen ympäristöönsä. Avautumista saattoi helpottaa musiikki, laulaminen ja soittaminen, joihin hänellä oli selvästikin synnynnäinen taipumus. Opettajiinsa hänellä oli luottavainen, kunnioittava suhde jopa niin pitkälle, että hän olisi toivonut saavansa konfirmaationkin omalta opettajaltaan.

Euroopassa raivosi 1. maailmansota ja Wilhelm joutui rintamalle Belgiaan. Hän oli toivonut löytävänsä elämäänsä esikuvan, johtotähden, joka opastaisi hänet ihmisyyteen, yhteisyyteen.

Pectus est, qui facit teologum, sydän tekee teologin. Tuo lause tuntui ohjaavan häntä papilliseen kutsumukseen. Rintamalta palattuaan hän aloitti teologian opinnot Erlangenissa, varmastikin isänsä suureksi tyydytykseksi. Opintojensa ohessa hän teki nuorisotyötä Tûbingenissä, tunnetussa teologien kaupungissa, mutta ei tuntenut olevansa kotonaan evankelisissa piireissä.

Etsiessään omaa paikkaansa hän joutui, kuinka ollakaan, Stuttgartiin ja koki elämänsä ensimmäisen Ihmisen vihkitoimituksen. Tähän asti hän ei ollut pystynyt istumaan kirkonpenkissä kritisoimatta ”kirkonmenoja”, mutta tämä kokemus vaiensi hänestä kritiikin terän. Keskusteltuaan isänsä kanssa tämä tarttui asioiden kulkuun ja vaati poikaansa palaamaan kirkon helmaan ja teologian opintojen pariin.

”Friedrich Rittelmeyer tuli onneksi pitämään esitelmää Kultus und Gemeinschaft (Kultti ja yhteisö)” Luttenberger kirjoitti elämänsä käänteestä. ”Tuosta esitelmästä minulle selvisi kuva siitä, mitä olin kokenut Stuttgartissa. Sellaista en ollut löytänyt luentosaleista. Sen sijaan se, mitä Erlangenissa olin kokenut hartauksissa ja jumalanpalveluksissa, se kaikki kalpeni kalpenemistaan. Kotonakaan en löytänyt enää yhteisyyttä, joten laittauduin suoraa päätä Stuttgartiin ja sieltä ensimmäisille jäsenpäiville Kasseliin. Siellä minulle selvisi elämäni päämäärä. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli löydettävissä suurin totuus ja todellisuus. Kun palasin vielä Erlangeniin, siellä oli käytännön teologian professori kuollut, ainoa, johon olin luottanut. Asuntolassakaan ei ollut minulle enää huonetta.”

Nämä olivat kohtalon merkkejä. Ne opastivat Wilhelm Luttenbergeriä toteuttamaan kutsumustaan. Seurasi opintovaihe Stuttgartin pappisseminaarissa ja 5.7.1925 hän sai Friedrich Rittelmeyerilta vihkimyksen Kristiyhteisön papiksi. Hänet lähetettiin Karlsruhen seurakuntaan, jossa hän papillisen kutsumuksen ohella toimi myös musiikkipiirissä säveltäen ja musisoiden aina kuolemaansa asti. Viimeiset seitsemän vuotta hän sävelsi oikeastaan vain Ihmisen vihkitoimitusta varten. Hänen sydäntään lähellä oli uuden jumalanpalvelusmusiikin luominen. Luttenberger oli vakuuttunut siitä, että se ei enää voi pohjautua vanhaan ”Aabelin virtaukseen”, jollaiseksi hän koki vanhan messutyylin. Taiteen tulisi olla apu ja lääke ajan ongelmiin, hän kirjoitti. Ken tällaisen uuden tietoisuuden oli löytänyt, ei enää voinut lainailla menneitten vuosisatojen tunnelmia. Sävelten sfääreissä oli alkanut uusi aika. Vanhat arvot järkkyivät ja saivat uuden sävyn.

Sun puolees nostan sydämein on sävelletty alun perin kuorolle ja kuuluu vanhimpiin Luttenbergerin sävellyksiin. Se syntyi 1926, vuosi hänen pappisvihkimyksensä jälkeen. Eräs seurakuntalaisemme, kuultuaan ensimmäisen kerran laulun harmoniat, sanoi niiden luovan sydämen alueelle ihmeellisen tilan, hoitavan ja lämmittävän. Luttenbergerin sävellystyyli kehittyi väsymättömäksi kilvoitteluksi ja muuntumiseksi, jonka avainsana on modulaatio: siinä on läsnä ihmiskohtalo ja sen muuntuminen.

B-merkkiset sävellajit olivat hänen harmonioittensa varsinainen kotimaa. Näissä sävellajeissa, es-molli, Ges-duuri, Des-duuri ja niin edelleen, punoutuivat hänen modulaatioittensa ihmeelliset salaisuudet. Kirkkauden hän antoi loistaa myös syvyydestä! Kaikki tämä oli hänelle t i e. Koskaan hän ei jäänyt lepäämään juuri valmistuneen uuden teoksen päälle, vaan alkoi heti luoda seuraavaa sävellystä.

Muusikkona ja pappina Luttenberger oli erittäin hienovireinen. Hän oli hiljaisena tukena kaiken sen taustalla, mitä seurakunnassa tapahtui. Kun hän näki, että hänen ympärillään oli osaamista ja tahtoa, hän pysytteli taustalla, näkymättömissä. Vasta pidemmän ajan kuluttua saattoi selvitä, että Wilhelm oli sittenkin ollut mukana auttamassa. Tosi tarpeen tullen hän saattoi reippaasti tarttua työhön, vaikkapa nuottien monistamisessa.

Friedrich Rittelmeyer oli vihkinyt hänet papiksi 1925 heinäkuussa ja jo vajaan seitsemän vuoden kuluttua Rittelmeyer laati 32-vuotiaana edesmenneelle Wilhelm Luttenbergerille muistokirjoituksen Die Christengemeinschaft-lehteen, vuoden 1933 heinäkuun numeroon. Siinä hän kirjoittaa, miten Luttenberger oli kesäkuun 15. päivänä puoli neljän aikoihin iltapäivällä Karlsruhessa erään ystäväpariskunnan luona. Puutarhaan oli katettu poppelin alle kahvipöytä ja talon emäntä keskusteli Wilhelmin kanssa pöydän ääressä. Yhtäkkiä perheen apulainen pelästyi ukkosen salamaa, joka yllättäen iski taivaalta. Kun hän kääntyi katsomaan pöytää, sekä perheen emäntä että pastori Luttenberger makasivat maassa salaman uhreina. Tällainen yhtäkkinen salaman aiheuttama kutsu henkiseen maailmaan on järisyttävä tapahtuma. Sielumme vaikenee tällaisen edessä ja ihmisen on mahdotonta sanoa mitään, kun jumalallinen maailma on puhunut.

Wilhelm Luttenberger oli papiston ja seurakuntalaisten keskuudessa erittäin arvostettu hienotunteisena, hiljaisena, hengelle avoimena ihmisenä, kirjoitti Rittelmeyer. Kernaasti tämä kulki omia teitään ja harjoitti omassa itsessään perusteellista henkistä työskentelyä, mutta ei siitä paljoa puhunut.

Hänen sielussaan soi musiikki. Kun hän istuutui pianon taikka harmoonin ääreen ja antoi sävelten virrata, täydellisesti antautuen maailman kaikkeuden salatuille harmonioille, silloin hänen syvin olemuksensa tuli esiin. Musiikillisissa luomuksissaan hän etsi yhä uusia mahdollisuuksia aina eteenpäin pyrkien. Kristiyhteisön piirissä moni sävellys elää edelleen, levittäen siunausta ympärilleen. Tällainen sisäinen ja aito teos on Christian Morgensternin runoon sävelletty ”Ich hebe Dir mein Herz empor” (Sun puolees nostan sydämein). Siitä puhuu meille yhä uudelleen Wilhelm Luttenbergerin syvin kaipaus ja pyrkimys.

Yksi ajatus artikkelista “Wilhelm Luttenberger (1900–1933)”

  1. No olipa sykähdyttävä kirjoitus. Ei vähiten siksi, että 5.7. on myös minulle tärkeä päivä ja siitä päivästä on myös Runeberg kirjoittanut runon. Kiitos kirjoittajalle, Pekka Asikaiselle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *