Pekka Asikainen – Kristiyhteisö

Rukousvetoomus

Hyvät ystävät, Kristiyhteisön jäsenet ja pappiskollegat

Torstaina, 24.2. maailma muuttui äkisti aivan toisenlaiseksi. Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä olemme lukeneet päivittäin sekä lehdistä että medioista. Kollegamme, Anna Geyer Moskovasta, Andrej Ziltsov Odessasta ja Tatjana Nechytailo Kiovasta ja muutamat muut ovat välittäneet meille tunnelmia Kiovasta, jossa vallitsee suuri sekaannus ja epäselvyys tilanteesta. Monin paikoin sähköt ovat poikki, kaasun ja veden tulo on poikki eivätkä yhteydet toimi. Pastori Tatjana Nechytailo kirjoittaa, että kaupat on suljettu, bensiiniä ei ole tai jos on, se säästetään armeijalle. Ihmiset seisovat patjojen ja matkalaukkujen kanssa väestönsuojien liepeillä, miehet kerääntyvät paikkoihin, joissa saavat aseita ja voivat ilmoittautua puolustukseen, suojellakseen meitä. Iltaisin on pimeää ja hiljaista, vain pommitukset herättävät meidät öisin. Seurakunnan lähellä asuvat voivat tulla vihkitoimitukseen, mutta jotka eivät pääse kirkkoon, heille Tatjana kirjoittaa kirjeitä, pitääkseen yhteyden seurakuntaan. Samalla hän toivoo voivansa selebroida edelleen. Odessassa on rauhallisempaa, kirjoittaa Andrej Ziltsov. Sodan alusta lähtien hän on selebroinut päivittäin, vaikka hänkin on sairastanut lyhyen koronan. Paikalla on ollut päivittäin noin 15 henkeä. Myös evankeliumien kanssa he ovat työskennelleet, ja sekä sisäisistä että ulkoisista asioista he ovat käyneet loputtomia keskusteluja. Seurakuntalaiset ovat auttaneet ja tukeneet toisiaan muun muassa perustamalla seurakunnan sisäisen ”hätäkassan”, josta tarvitseva saa hakea apua. Joka ilta klo 21.30 pidämme ”rukousvartion”, kukin omassa kodissaan. Rukoushetkeemme kuuluu Credo, Isämeidän ja lisäksi yksilöllinen, vapaamuotoinen rukous.

Rukous kiirii yli maan piirin Muutama vuosi sitten Berliinin Wilmersdorfin seurakunnasta alkoi idea suuresta rukouspiiristä, joka kattaisi koko maan piirin mantereelta toiselle, maasta maahan, kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään. Piirin oli synnyttänyt huoli maailman ja ihmiskunnan tilasta, perheistä ja lapsista sotien keskellä.

Rukous ”toimii” siten, että joka päivä rukoilemme vähintään yhden kerran kristikunnan suurimman rukouksen, jonka itse Kristus on meille antanut. Ensin aamuisin klo 6.30, keskipäivällä klo 12.00 ja iltaisin klo 21.30, jokainen omassa paikassaan ja omalla tavallaan. Luonnollisesti elämäntilanne asettaa meille rajoituksia. Sen vuoksi rukoushetki tulee toteuttaa täysin vapaasti, ei velvollisuudesta vaan iloiten. Ellei ole mahdollista keskeyttää päivän rutiineja, silloin yksikin rukouskerta riittää.

Turusta muuan seurakuntalainen kiinnitti pari päivää sitten huomiomme Ukrainan ja Venäjän tilanteeseen ja esitti toivomuksen, että tämä liitettäisiin rukouspiirin aiheeksi. Samoihin aikoihin saimme Kristiyhteisön johdolta vetoomuksen muistaa tuota järkyttävää konfliktia. Arkkiyliohjaajamme J. Torunsky kirjoitti:

Kaksi kansaa on joutunut väärinkäytöksen kohteiksi, Ukraina aivan ilmeiseksi uhriksi, mutta myös Venäjä on uhri, vaikka näyttääkin syylliseltä. Meidän myötätuntomme koskettaa kaikkia kärsiviä ihmisiä tässä konfliktissa, olivatpa ukrainalaisia tai venäläisiä.

Voimme tuntea rukouksen keinoin yhteisyyttä seurakuntalaisten ohella myös pappeihin rajan takana, Anna Geyeriin, joka kärsii maansa toimista, mutta selebroi Moskovassa. Tunnemme yhteisyyttä Tatjana Nechytailoon Kiovassa ja Andrej Ziltsoviin Odessassa. Kirjeensä lopussa Andrej kehottaa luomaan sieluun seuraavan kuvan:

Maan yllä aurinko, Ukrainan yläpuolella sininen taivaskupoli, jonka voivat läpäistä vain rakkaus, hyvyys ja rauha.

Kuvassa ukrainalainen ikoni.

Anna tämän kuvan herätä henkiin sielussasi ja aloita sitten rukoukset yhdessä Jumalan kanssa.

Teitä kaikkia tervehtien 1.3.2022.

Pekka Asikainen (kirj.) ja Suomen koko papisto: Fritjof Winkelmann, Lars Karlsson, Martti Hyry, Paula Korpelainen, Tuula Huhtala-Salmisto ja Harri Salmisto.

Wilhelm Luttenberger (1900–1933)

Säveltävä sielunpaimen liikkeemme alkuajoilta

Seurakunnissamme on passioaikana laulettu jo neljänkymmenen vuoden ajan Luttenbergerin säveltämää laulua ”Sun puolees nostan sydämein”. Kun liturginen väri alttareillamme vaihtuu mustaksi, monien sisäisessä sävelmuistissa alkavat kaikua tuon laulun harmoniat; laulusta on tullut monille seurakuntalaisille erittäin rakas. Runon oli kirjoittanut Christian Morgenstern, mutta säveltäjästä harvat ovat tienneet, että hän on pastori Wilhelm Luttenberger. Voisipa melkein sanoa, että hän kuuluu vielä ensimmäiseen pappissukupolveen saatuaan pappisvihkimyksen Friedrich Rittelmeyerilta heinäkuussa 1925.

Luttenberger oli syntynyt 22.12.1900 baijerilaiseen pappisperheeseen. Monet Kristiyhteisön alkuaikojen papeista olivat syntyneet pappisperheisiin, joten uskonnollinen uudistuminen oli heille luonnollinen syy irtaantua vanhasta ja liittyä uudistusliikkeeseen.

Lapsena Wilhelm oli kokenut itsensä vieraaksi maan päällä ja hän mielellään vetäytyi yksinäisyyteen. Vasta ”gymnaasilaisena” hän alkoi saada suhdetta ulkoiseen ympäristöönsä. Avautumista saattoi helpottaa musiikki, laulaminen ja soittaminen, joihin hänellä oli selvästikin synnynnäinen taipumus. Opettajiinsa hänellä oli luottavainen, kunnioittava suhde jopa niin pitkälle, että hän olisi toivonut saavansa konfirmaationkin omalta opettajaltaan.

Euroopassa raivosi 1. maailmansota ja Wilhelm joutui rintamalle Belgiaan. Hän oli toivonut löytävänsä elämäänsä esikuvan, johtotähden, joka opastaisi hänet ihmisyyteen, yhteisyyteen.

Pectus est, qui facit teologum, sydän tekee teologin. Tuo lause tuntui ohjaavan häntä papilliseen kutsumukseen. Rintamalta palattuaan hän aloitti teologian opinnot Erlangenissa, varmastikin isänsä suureksi tyydytykseksi. Opintojensa ohessa hän teki nuorisotyötä Tûbingenissä, tunnetussa teologien kaupungissa, mutta ei tuntenut olevansa kotonaan evankelisissa piireissä.

Etsiessään omaa paikkaansa hän joutui, kuinka ollakaan, Stuttgartiin ja koki elämänsä ensimmäisen Ihmisen vihkitoimituksen. Tähän asti hän ei ollut pystynyt istumaan kirkonpenkissä kritisoimatta ”kirkonmenoja”, mutta tämä kokemus vaiensi hänestä kritiikin terän. Keskusteltuaan isänsä kanssa tämä tarttui asioiden kulkuun ja vaati poikaansa palaamaan kirkon helmaan ja teologian opintojen pariin.

”Friedrich Rittelmeyer tuli onneksi pitämään esitelmää Kultus und Gemeinschaft (Kultti ja yhteisö)” Luttenberger kirjoitti elämänsä käänteestä. ”Tuosta esitelmästä minulle selvisi kuva siitä, mitä olin kokenut Stuttgartissa. Sellaista en ollut löytänyt luentosaleista. Sen sijaan se, mitä Erlangenissa olin kokenut hartauksissa ja jumalanpalveluksissa, se kaikki kalpeni kalpenemistaan. Kotonakaan en löytänyt enää yhteisyyttä, joten laittauduin suoraa päätä Stuttgartiin ja sieltä ensimmäisille jäsenpäiville Kasseliin. Siellä minulle selvisi elämäni päämäärä. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli löydettävissä suurin totuus ja todellisuus. Kun palasin vielä Erlangeniin, siellä oli käytännön teologian professori kuollut, ainoa, johon olin luottanut. Asuntolassakaan ei ollut minulle enää huonetta.”

Nämä olivat kohtalon merkkejä. Ne opastivat Wilhelm Luttenbergeriä toteuttamaan kutsumustaan. Seurasi opintovaihe Stuttgartin pappisseminaarissa ja 5.7.1925 hän sai Friedrich Rittelmeyerilta vihkimyksen Kristiyhteisön papiksi. Hänet lähetettiin Karlsruhen seurakuntaan, jossa hän papillisen kutsumuksen ohella toimi myös musiikkipiirissä säveltäen ja musisoiden aina kuolemaansa asti. Viimeiset seitsemän vuotta hän sävelsi oikeastaan vain Ihmisen vihkitoimitusta varten. Hänen sydäntään lähellä oli uuden jumalanpalvelusmusiikin luominen. Luttenberger oli vakuuttunut siitä, että se ei enää voi pohjautua vanhaan ”Aabelin virtaukseen”, jollaiseksi hän koki vanhan messutyylin. Taiteen tulisi olla apu ja lääke ajan ongelmiin, hän kirjoitti. Ken tällaisen uuden tietoisuuden oli löytänyt, ei enää voinut lainailla menneitten vuosisatojen tunnelmia. Sävelten sfääreissä oli alkanut uusi aika. Vanhat arvot järkkyivät ja saivat uuden sävyn.

Sun puolees nostan sydämein on sävelletty alun perin kuorolle ja kuuluu vanhimpiin Luttenbergerin sävellyksiin. Se syntyi 1926, vuosi hänen pappisvihkimyksensä jälkeen. Eräs seurakuntalaisemme, kuultuaan ensimmäisen kerran laulun harmoniat, sanoi niiden luovan sydämen alueelle ihmeellisen tilan, hoitavan ja lämmittävän. Luttenbergerin sävellystyyli kehittyi väsymättömäksi kilvoitteluksi ja muuntumiseksi, jonka avainsana on modulaatio: siinä on läsnä ihmiskohtalo ja sen muuntuminen.

B-merkkiset sävellajit olivat hänen harmonioittensa varsinainen kotimaa. Näissä sävellajeissa, es-molli, Ges-duuri, Des-duuri ja niin edelleen, punoutuivat hänen modulaatioittensa ihmeelliset salaisuudet. Kirkkauden hän antoi loistaa myös syvyydestä! Kaikki tämä oli hänelle t i e. Koskaan hän ei jäänyt lepäämään juuri valmistuneen uuden teoksen päälle, vaan alkoi heti luoda seuraavaa sävellystä.

Muusikkona ja pappina Luttenberger oli erittäin hienovireinen. Hän oli hiljaisena tukena kaiken sen taustalla, mitä seurakunnassa tapahtui. Kun hän näki, että hänen ympärillään oli osaamista ja tahtoa, hän pysytteli taustalla, näkymättömissä. Vasta pidemmän ajan kuluttua saattoi selvitä, että Wilhelm oli sittenkin ollut mukana auttamassa. Tosi tarpeen tullen hän saattoi reippaasti tarttua työhön, vaikkapa nuottien monistamisessa.

Friedrich Rittelmeyer oli vihkinyt hänet papiksi 1925 heinäkuussa ja jo vajaan seitsemän vuoden kuluttua Rittelmeyer laati 32-vuotiaana edesmenneelle Wilhelm Luttenbergerille muistokirjoituksen Die Christengemeinschaft-lehteen, vuoden 1933 heinäkuun numeroon. Siinä hän kirjoittaa, miten Luttenberger oli kesäkuun 15. päivänä puoli neljän aikoihin iltapäivällä Karlsruhessa erään ystäväpariskunnan luona. Puutarhaan oli katettu poppelin alle kahvipöytä ja talon emäntä keskusteli Wilhelmin kanssa pöydän ääressä. Yhtäkkiä perheen apulainen pelästyi ukkosen salamaa, joka yllättäen iski taivaalta. Kun hän kääntyi katsomaan pöytää, sekä perheen emäntä että pastori Luttenberger makasivat maassa salaman uhreina. Tällainen yhtäkkinen salaman aiheuttama kutsu henkiseen maailmaan on järisyttävä tapahtuma. Sielumme vaikenee tällaisen edessä ja ihmisen on mahdotonta sanoa mitään, kun jumalallinen maailma on puhunut.

Wilhelm Luttenberger oli papiston ja seurakuntalaisten keskuudessa erittäin arvostettu hienotunteisena, hiljaisena, hengelle avoimena ihmisenä, kirjoitti Rittelmeyer. Kernaasti tämä kulki omia teitään ja harjoitti omassa itsessään perusteellista henkistä työskentelyä, mutta ei siitä paljoa puhunut.

Hänen sielussaan soi musiikki. Kun hän istuutui pianon taikka harmoonin ääreen ja antoi sävelten virrata, täydellisesti antautuen maailman kaikkeuden salatuille harmonioille, silloin hänen syvin olemuksensa tuli esiin. Musiikillisissa luomuksissaan hän etsi yhä uusia mahdollisuuksia aina eteenpäin pyrkien. Kristiyhteisön piirissä moni sävellys elää edelleen, levittäen siunausta ympärilleen. Tällainen sisäinen ja aito teos on Christian Morgensternin runoon sävelletty ”Ich hebe Dir mein Herz empor” (Sun puolees nostan sydämein). Siitä puhuu meille yhä uudelleen Wilhelm Luttenbergerin syvin kaipaus ja pyrkimys.

Uuden vuoden kynnyksellä

Pekka Asikaisen kirje, Iitti 27.12.2021

Hyvät Kristiyhteisön jäsenet ja ystävät

Näillä sanoilla on tapana tervehtiä kirjeissä eri puolilla Suomea asuvia seurakuntalaisiamme. Myös Helmer Knutar aloitti näillä sanoilla kirjeensä kolmekymmentäkuusi vuotta sitten.

Kirjeessä viitataan sekä yksittäisen ihmisen että koko ihmiskunnan tehtävään opetella kantamaan ristinsä, kohtalonsa. Tällä hetkellä kirje on todella ajankohtainen, kun pienen pienestä viruksesta on tullut risti niin meillä täällä Suomessa kuin maailman laajuisesti. Edes kristityt eivät välty tuon viruksen piinalta. Joku saattaa arvella, että sakramentit suojaavat meitä tuon viruksen hyökkäyksiltä, mutta asianlaita ei ole niin; sakramentteja ei ole lahjoitettu kristikunnalle sen vuoksi, että ne maagisina taikatemppuina suojaisivat meidät sairauksilta ja epidemioilta. Sen sijaan sakramentit vahvistavat meitä kantamaan kohtaloomme kuuluvat sairaudet, auttavat meitä kestämään kohtaamamme koettelemukset. Sakramentit ovat itsensä Kristuksen keino lähestyä jokaista yksittäistä ihmistä lohduttaen ja vahvistaen, antamalla ihmisen minuudelle merkityksen ja antamalla merkityksen myös kärsimykselle.

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 30.12.1991, Helmer Knutar siirtyi takaisin henkiseen maailmaan. Joukossamme on vielä useita sieluja, jotka muistavat rakastettua sielunpaimentamme kiitollisuudella. Tästä syystä ohessa Helmer Knutarin seurakuntakirje, joka on päivätty 1.1.1986 Tampereella.

Hyvät Kristiyhteisön jäsenet ja ystävät

Tätä kirjoittaessani on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Ennen kuin tässä siirryn edessä olevan työkauden asioihin, haluan vanhan ja uuden vuoden kynnyksellä lähettää parhaat toivotukseni ja tervehdykseni teille seuraavan kirjoituksen sisältävin ajatuksin.

UUDEN VUODEN KYNNYKSELLÄ

Jouluaika kestää kolmetoista yötä. Se alkaa Betlehemin paimenten yöstä ja jatkuu kolmen tietäjän päivään asti. Keskimmäinen näistä on uuden vuoden yö. Roomalaisen ajanlaskun perintönä saatu uuden kalenterivuoden alkuhetki saa lisää merkitystä ja syvyyttä tästä kristilliseen vuodenkiertoon liittyvästä näkökulmasta.

Ihmiskunnan koko suuri menneisyys tiivistyy historiansa suuressa taitekohdassa yhteen ainoaan ihmiseen. Lopullisesti tosin vasta kahta Jeesus-lasta koskevan ihmeen kautta. Koko menneen kehityksen kaikkein jaloin hedelmä ruumiillistuu Jeesuksessa. Hänessä ilmenee yhtäaikaisesti toisaalta ihmisen paratiisillisen puhtaina säilyneet sielun ominaisuudet ja toisaalta ihmisen pitkässä maanpäällisessä vaelluksessa ja henkisissä pyrkimyksissä yksilöllisesti eniten jalostuneet sielun kyvyt.

Jeesus oli ja on ihmiskunnan menneisyyden korkein edustaja. Hänen syntymäänsä vietämme jouluna. Katsoessamme siihen uuden vuoden yönä katsomme menneisyyden suuntaan. Mutta luodessamme katseemme vuoden taitteessa kolmen tietäjän päivän suuntaan, voimme kohottaa katseemme Jeesuksesta Kristukseen.

Jo alkukristityt viettivät tammikuun 6. päivää Kristuksen maaelämään syntymisen suurena päivänä. Joulua ei alkuaikoina vietetty ollenkaan. Sen vietto syntyi vasta v. 354 Roomassa, ja sekin sijoitettiin samalle päivälle, epifanian päivään. Epifania tarkoittaa ylhäältä ilmestyvää valoa. Tietäjien näkemä kirkas johtotähti sopi erinomaisesti yhteen Jordanin kasteen tapahtumiin.

Jordanin kasteessa Kristus liittyi Jeesuksessa maiseen elämään. Katseen kohottaminen Jeesuksesta Kristukseen merkitsee kääntymistä menneisyydestä tulevaisuuden suuntaan. Kristityille tunnusomaisinta on heidän tulevaisuuteen suunnattu katseensa. Tämä tulevaisuus tulee ylhäältä, samalta suunnalta, johon opetuslapset näkivät Hänen helatorstaina katoavan.

Sisäisen katseen suuntaamista tulevaisuuteen voi harjoittaa jokaisen evankeliumissa kerrotun tapahtuman yhteydessä. Niihin eläytyminen merkitsee silloin katseen siirtämistä menneisyydestä tulevaisuuteen, Jeesuksesta Kristukseen. Silloin ihminen liikkuu Jeesuksen ymmärtämisestä Kristuksen tiedostamiseen. Tämän kyvyn oppiminen merkitsee selvää muutosta myös toisten ihmisten kokemistavassa. Oppii erottamaan yhä paremmin heissä olevan korkeamman ihmisen alemmasta; oppii erottamaan yhä paremmin sen, mikä tulevaisuudesta on tulossa ja eroaa nykyisestä.

Ajassa edessäpäin ovat kaikki ne ihmiskunnan kohtalot, jotka liittyvät Kristuksen tulossa olevaan uuteen ilmestymiseen. Se ei enää tapahdu ulkoisesti nähtävällä tavalla vaan sisäisesti. Jo tietäjät näkivät sisäisellä ja profeetallisella silmällään heidän tietään valaisseen johtotähden loisteen muuttuvan tulevaisuudessa vieläkin kirkkaammaksi sisäisen tien valoksi. Paavali oli itse yllättäen kohdannut tämän valon ja näki paljon vaivaa saadakseen kristityt valmistautumaan tämän kirkkauden sisäiseen kohtaamiseen.

Kun uuden vuoden taitteessa tutkaillaan tulevaisuuden näkymiä, katse käännetään julkisissa puheissa taloudellisen hyvinvoinnin kehitysnäkymiin. Mutta yhä lähempänä ovat ihmisten sisäisillä teillä ne kovat kohtalot, jotka eivät voi jäädä tulematta elämän jatkuessa vain materialismin tarjoamasta näkökulmasta. Yksipuolisesta aineellisen elämän palvonnasta koituvat ihmiskunnan kohtalot tulevat tietenkin kaikkien kestettäviksi, myös kristittyjen.

Luukkaan evankeliumin 21. luvun 25. jakeesta alkaen on luettavissa Kristuksen ennustava sana ihmiskunnan tilasta Ihmisen Pojan tulemuksen lähestyessä. Se on kristittyä rohkaisevaa sanaa. Kristityn ei tule pelätä ulkoisia koettelemuksia vaan on nähtävä, mikä suuri hetki on lähellä. Siihen hänen on valmistauduttava. Ja parhaiten hän käytännössä siihen varautuu oppimalla oikean asenteen elämänsä kohtalon tekijöihin. Vaikeaa kohtaloa ihminen ei helposti hyväksy omakseen. Helposti hän ajattelee, että sen sisältämät hankaluudet ovat tulleet vain sattumalta tai muiden (aiheuttamista) syistä.

Raamatun kielellä oman kohtalonsa tunnistaminen ja elämän tehtäväkseen hyväksyminen on omaan ristiinsä tarttumista. Joka on ottanut oman ristinsä kantaakseen, häntä Kristus kehottaa lähtemään Hänen seuraamisensa tielle. Se merkitsee sisäisillä teillä tapahtuvaa seuraamista. Vasta edetessään sisäisen vaelluksen teillä voi saada kokemuksen voimasta, jolla voittaa vastaan tulevan ulkoisen kohtalon herättämät pelot.

Materialismista koituvia, kovia ulkoisia ja sisäisiä kohtaloita ei tulevassa ajassa voida välttää. Mutta kristityllä on suuri tehtävä oppia katsomaan kaikkeen tulevaan rohkealla, tuleviin tehtäviin tarttuvalla mielellä. Hänen sisäinen katseensa, uskon silmänsä, suuntautuu ihmisen ja koko ihmiskunnan kohtalon teiden korkeimpaan Johtotähteen. Tämä tähti on tulevaisuuden puolella, Voiman oikealla puolella, josta se loistaa lämmittävää ja rohkaisevaa valoaan sitä seuraamaan lähteneisiin sydämiin. Tässä loisteessa ihmisen uskon silmä kehittyy yhä enemmän täyteen näkökykyyn.

Kristus ihmisen johtotähtenä” on epifanian ajan suuri teema Kristiyhteisössä tammikuun 6. päivästä neljän viikon ajan. Niillä paikkakunnilla, joissa ei vielä ole mahdollista osallistua kaikkina vuodenkierron aikoina Kristiyhteisön jumalanpalveluksiin, säännöllisesti kokoontuvat seurakunnat, ryhmät tai yksin olevat voivat lukea epifanian aikana alttarilta jumalanpalveluksissa kuultavat evankeliumit. (Epifania: Matt. 1:1–12)

Jari Saari, Petra Frey ja Pirkko Knutar 2.1.1992 Helmer Knutarin hautajaisten aikana Tampereen seurakunnan kirkon edustalla.

Kuvat Joel Nokelainen

Vaellus Golgatalta Puutarhaan

A lttareilta kuulemme pääsiäisen aikaan evankelista Johanneksen meille välittämiä Jeesuksen Jäähyväispuheita, mutta kirkkovuoden kuluessa muitakin syvällisiä lauseita Kristuksen ”minä olen -olemuksesta”.

Nämä Jeesuksen puheet ovat ajassa tapahtuneita, historiallisia tosiasioita. Silti niissä on ikuinen, ajaton, maan aikakaudet ylittävä suuruus. Juuri niistä syistä ne ovat Pyhän kirjan sanoja. Niissä ei puhu enää Jeesus, vaan niissä puhuu itse Kristus eikä enää ulkopuolelta, vaan sisäpuolelta!

Ulkopuolen ja sisäpuolen välillä on ovi, jonka joudumme avaamaan siirtyessämme ajattomasta ajalliseen tai ajallisesta ajattomaan. Vain minä voin avata oven ja vain minä voin sen sulkea. Avaaminen ja sulkeminen ovat minuuden tekoja ihmisen sielussa. Ovi sekä yhdistää että erottaa; siitä käymme sekä sisälle että ulos. Ei ole samantekevää, miten kuljemme tuosta ovesta. Jo muinainen psalmilaulaja tunsi ihmisen elämään liittyvät siirtymäkohdat ja anoi niihin siunausta:

Herra kätkeköön sinun
uloskäymises ja sisällekäymises,
hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
(Ps. 121, v. 1776 käännöksen mukaan)

Kun iltaisin vaivumme uneen ja kun aamuisin heräämme, kuljemme ovesta. Kun heräämme, siunaamme uloskäymisemme ja iltaisin taas siunaamme käymisemme sisälle unen maailmaan. Vanha viisaus tuon kynnyksen pyhittämisestä on siirtynyt myös oberuferilaisiin joulunäytelmiin, joissa näytelmien aluksi laulaen rukoilemme:

Siunaa, Herra, askelemme,
sisään käynti, uloskäynti!

Kun jumalanpalveluksessa piirrämme ristinmerkin otsaan, leukaan ja rintaan, siunaamme itsemme ”kokonaisvaltaisesti” ennen kuin siirrymme askel askeleelta sille alueelle, jossa jumalallinen elää ja vaikuttaa. Samalla voimme muistaa omaa syntymäämme hengen yhteisöstä alas maanpäälle. Meistä useimmat on kastettu luterilaisessa kirkossa vedellä. Kristiyhteisön kasteen sakramentissa meillä on kaiken läpäisevän veden lisäksi säilyttävinä aineksina suola ja uudistavana tuhka, joilla vastasyntynyt lapsi kastetaan. Samoin kuin meidän tulomme maan päälle on siunattu kasteella, samoin me aikuisina itse kastamme itsemme ristinmerkein ja pyhitämme tuon oven, joka on itse Kristus. Siitä ovesta tulimme kerran maan päälle ja siitä ovesta myös siirrymme kuolemassa ‒ siunauksen saattelemina ‒ takaisin ihmissielun henkiseen kotiin.

Maalaus: Eija Dodds

Alkuseurakunnassa vallitsi vielä Ylösnousseen ilmapiiri. Hänen läsnäolonsa koettiin välittömänä, koska henkinen todellisuus oli vielä niin lähellä. Sen sijaan fyysinen Golgatan tapahtuma oli alkuseurakunnalle vieras.

Ensimmäiset kristilliset maalaukset pyrkivätkin kuvaamaan lähinnä henkisiä realiteetteja, kuten ylösnousemusta. Varhaiset Ristiinnaulitun kuvat eivät kuvanneet kärsimystä, vaan nimenomaan jumalallista luontoa. Sen vuoksi niissä kuvattiin kärsimyksistä vapaata Jumalaa, joka kuitenkin riippui ristillä, tosin hyvin kevyesti ja viitteenomaisesti, kuin risti ei olisi Häntä lainkaan koskettanut. Tällaiseen kuvaukseen pyrkii ikonimaalari luodessaan ikoneita, ikkunoita henkiseen todellisuuteen.

Mutta kun kului muutama vuosisata, Ristiinnaulittu tuli yhä konkreettisemmaksi kristinuskon symboliksi, ja kirkon alttaritilaan ripustettiin usein pelkkä krusifiksi. Kärsimys on fyysinen realiteetti ja sellaisena myös materialistin helppo ymmärtää. Ylösnousemus taas on henkinen realiteetti, joka pakenee materialistista tarkastelua. Mitä enemmän kristinuskossa samastuttiin kärsimykseen ja pelkkään krusifiksiin, sitä ohuemmaksi tuli ylösnousemuksen henkinen ymmärrys.

Samalla syntyi kristillinen materialismi.

Joka aikoo lähestyä kristinuskon salaisuutta henkisenä realiteettina, hänen olisi hyvä pyrkiä kokemaan tuo ihmeellinen vaellus pitkäperjantaista pääsiäisaamuun, aineen vankeudesta hengen vapauteen, krusifiksin alta ylösnousemukseen, joka on samalla ihmisenä olemisen täyttymys.

Evankelista Johannes, itsensä Kristuksen vihkimä Lasarus, välittää meille tien henkiseen kristinuskoon. Hänen välittämänsä Jäähyväispuheet eivät suinkaan merkitse jäähyväisiä, vaan ”parousiaa”, ylösnousseen Kristuksen katkeamatonta läsnäoloa maan piirissä, ihmiskunnassa, jokaisen yksittäisen ihmisen hengityksessä, verenkierrossa ja koko olemuksessa aina päiviemme loppuun saakka.

Siunauksellista Pääsiäisen ja Taivaaseenastumisen aikaa
kaikille seurakuntiemme ystäville ja jäsenille!
Iitissä 29.04.2021 Pekka Asikainen