Uuden vuoden kynnyksellä

Pekka Asikaisen kirje, Iitti 27.12.2021

Hyvät Kristiyhteisön jäsenet ja ystävät

Näillä sanoilla on tapana tervehtiä kirjeissä eri puolilla Suomea asuvia seurakuntalaisiamme. Myös Helmer Knutar aloitti näillä sanoilla kirjeensä kolmekymmentäkuusi vuotta sitten.

Kirjeessä viitataan sekä yksittäisen ihmisen että koko ihmiskunnan tehtävään opetella kantamaan ristinsä, kohtalonsa. Tällä hetkellä kirje on todella ajankohtainen, kun pienen pienestä viruksesta on tullut risti niin meillä täällä Suomessa kuin maailman laajuisesti. Edes kristityt eivät välty tuon viruksen piinalta. Joku saattaa arvella, että sakramentit suojaavat meitä tuon viruksen hyökkäyksiltä, mutta asianlaita ei ole niin; sakramentteja ei ole lahjoitettu kristikunnalle sen vuoksi, että ne maagisina taikatemppuina suojaisivat meidät sairauksilta ja epidemioilta. Sen sijaan sakramentit vahvistavat meitä kantamaan kohtaloomme kuuluvat sairaudet, auttavat meitä kestämään kohtaamamme koettelemukset. Sakramentit ovat itsensä Kristuksen keino lähestyä jokaista yksittäistä ihmistä lohduttaen ja vahvistaen, antamalla ihmisen minuudelle merkityksen ja antamalla merkityksen myös kärsimykselle.

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 30.12.1991, Helmer Knutar siirtyi takaisin henkiseen maailmaan. Joukossamme on vielä useita sieluja, jotka muistavat rakastettua sielunpaimentamme kiitollisuudella. Tästä syystä ohessa Helmer Knutarin seurakuntakirje, joka on päivätty 1.1.1986 Tampereella.

Hyvät Kristiyhteisön jäsenet ja ystävät

Tätä kirjoittaessani on uuden vuoden ensimmäinen päivä. Ennen kuin tässä siirryn edessä olevan työkauden asioihin, haluan vanhan ja uuden vuoden kynnyksellä lähettää parhaat toivotukseni ja tervehdykseni teille seuraavan kirjoituksen sisältävin ajatuksin.

UUDEN VUODEN KYNNYKSELLÄ

Jouluaika kestää kolmetoista yötä. Se alkaa Betlehemin paimenten yöstä ja jatkuu kolmen tietäjän päivään asti. Keskimmäinen näistä on uuden vuoden yö. Roomalaisen ajanlaskun perintönä saatu uuden kalenterivuoden alkuhetki saa lisää merkitystä ja syvyyttä tästä kristilliseen vuodenkiertoon liittyvästä näkökulmasta.

Ihmiskunnan koko suuri menneisyys tiivistyy historiansa suuressa taitekohdassa yhteen ainoaan ihmiseen. Lopullisesti tosin vasta kahta Jeesus-lasta koskevan ihmeen kautta. Koko menneen kehityksen kaikkein jaloin hedelmä ruumiillistuu Jeesuksessa. Hänessä ilmenee yhtäaikaisesti toisaalta ihmisen paratiisillisen puhtaina säilyneet sielun ominaisuudet ja toisaalta ihmisen pitkässä maanpäällisessä vaelluksessa ja henkisissä pyrkimyksissä yksilöllisesti eniten jalostuneet sielun kyvyt.

Jeesus oli ja on ihmiskunnan menneisyyden korkein edustaja. Hänen syntymäänsä vietämme jouluna. Katsoessamme siihen uuden vuoden yönä katsomme menneisyyden suuntaan. Mutta luodessamme katseemme vuoden taitteessa kolmen tietäjän päivän suuntaan, voimme kohottaa katseemme Jeesuksesta Kristukseen.

Jo alkukristityt viettivät tammikuun 6. päivää Kristuksen maaelämään syntymisen suurena päivänä. Joulua ei alkuaikoina vietetty ollenkaan. Sen vietto syntyi vasta v. 354 Roomassa, ja sekin sijoitettiin samalle päivälle, epifanian päivään. Epifania tarkoittaa ylhäältä ilmestyvää valoa. Tietäjien näkemä kirkas johtotähti sopi erinomaisesti yhteen Jordanin kasteen tapahtumiin.

Jordanin kasteessa Kristus liittyi Jeesuksessa maiseen elämään. Katseen kohottaminen Jeesuksesta Kristukseen merkitsee kääntymistä menneisyydestä tulevaisuuden suuntaan. Kristityille tunnusomaisinta on heidän tulevaisuuteen suunnattu katseensa. Tämä tulevaisuus tulee ylhäältä, samalta suunnalta, johon opetuslapset näkivät Hänen helatorstaina katoavan.

Sisäisen katseen suuntaamista tulevaisuuteen voi harjoittaa jokaisen evankeliumissa kerrotun tapahtuman yhteydessä. Niihin eläytyminen merkitsee silloin katseen siirtämistä menneisyydestä tulevaisuuteen, Jeesuksesta Kristukseen. Silloin ihminen liikkuu Jeesuksen ymmärtämisestä Kristuksen tiedostamiseen. Tämän kyvyn oppiminen merkitsee selvää muutosta myös toisten ihmisten kokemistavassa. Oppii erottamaan yhä paremmin heissä olevan korkeamman ihmisen alemmasta; oppii erottamaan yhä paremmin sen, mikä tulevaisuudesta on tulossa ja eroaa nykyisestä.

Ajassa edessäpäin ovat kaikki ne ihmiskunnan kohtalot, jotka liittyvät Kristuksen tulossa olevaan uuteen ilmestymiseen. Se ei enää tapahdu ulkoisesti nähtävällä tavalla vaan sisäisesti. Jo tietäjät näkivät sisäisellä ja profeetallisella silmällään heidän tietään valaisseen johtotähden loisteen muuttuvan tulevaisuudessa vieläkin kirkkaammaksi sisäisen tien valoksi. Paavali oli itse yllättäen kohdannut tämän valon ja näki paljon vaivaa saadakseen kristityt valmistautumaan tämän kirkkauden sisäiseen kohtaamiseen.

Kun uuden vuoden taitteessa tutkaillaan tulevaisuuden näkymiä, katse käännetään julkisissa puheissa taloudellisen hyvinvoinnin kehitysnäkymiin. Mutta yhä lähempänä ovat ihmisten sisäisillä teillä ne kovat kohtalot, jotka eivät voi jäädä tulematta elämän jatkuessa vain materialismin tarjoamasta näkökulmasta. Yksipuolisesta aineellisen elämän palvonnasta koituvat ihmiskunnan kohtalot tulevat tietenkin kaikkien kestettäviksi, myös kristittyjen.

Luukkaan evankeliumin 21. luvun 25. jakeesta alkaen on luettavissa Kristuksen ennustava sana ihmiskunnan tilasta Ihmisen Pojan tulemuksen lähestyessä. Se on kristittyä rohkaisevaa sanaa. Kristityn ei tule pelätä ulkoisia koettelemuksia vaan on nähtävä, mikä suuri hetki on lähellä. Siihen hänen on valmistauduttava. Ja parhaiten hän käytännössä siihen varautuu oppimalla oikean asenteen elämänsä kohtalon tekijöihin. Vaikeaa kohtaloa ihminen ei helposti hyväksy omakseen. Helposti hän ajattelee, että sen sisältämät hankaluudet ovat tulleet vain sattumalta tai muiden (aiheuttamista) syistä.

Raamatun kielellä oman kohtalonsa tunnistaminen ja elämän tehtäväkseen hyväksyminen on omaan ristiinsä tarttumista. Joka on ottanut oman ristinsä kantaakseen, häntä Kristus kehottaa lähtemään Hänen seuraamisensa tielle. Se merkitsee sisäisillä teillä tapahtuvaa seuraamista. Vasta edetessään sisäisen vaelluksen teillä voi saada kokemuksen voimasta, jolla voittaa vastaan tulevan ulkoisen kohtalon herättämät pelot.

Materialismista koituvia, kovia ulkoisia ja sisäisiä kohtaloita ei tulevassa ajassa voida välttää. Mutta kristityllä on suuri tehtävä oppia katsomaan kaikkeen tulevaan rohkealla, tuleviin tehtäviin tarttuvalla mielellä. Hänen sisäinen katseensa, uskon silmänsä, suuntautuu ihmisen ja koko ihmiskunnan kohtalon teiden korkeimpaan Johtotähteen. Tämä tähti on tulevaisuuden puolella, Voiman oikealla puolella, josta se loistaa lämmittävää ja rohkaisevaa valoaan sitä seuraamaan lähteneisiin sydämiin. Tässä loisteessa ihmisen uskon silmä kehittyy yhä enemmän täyteen näkökykyyn.

Kristus ihmisen johtotähtenä” on epifanian ajan suuri teema Kristiyhteisössä tammikuun 6. päivästä neljän viikon ajan. Niillä paikkakunnilla, joissa ei vielä ole mahdollista osallistua kaikkina vuodenkierron aikoina Kristiyhteisön jumalanpalveluksiin, säännöllisesti kokoontuvat seurakunnat, ryhmät tai yksin olevat voivat lukea epifanian aikana alttarilta jumalanpalveluksissa kuultavat evankeliumit. (Epifania: Matt. 1:1–12)

Jari Saari, Petra Frey ja Pirkko Knutar 2.1.1992 Helmer Knutarin hautajaisten aikana Tampereen seurakunnan kirkon edustalla.

Kuvat Joel Nokelainen

Vaellus Golgatalta Puutarhaan

A lttareilta kuulemme pääsiäisen aikaan evankelista Johanneksen meille välittämiä Jeesuksen Jäähyväispuheita, mutta kirkkovuoden kuluessa muitakin syvällisiä lauseita Kristuksen ”minä olen -olemuksesta”.

Nämä Jeesuksen puheet ovat ajassa tapahtuneita, historiallisia tosiasioita. Silti niissä on ikuinen, ajaton, maan aikakaudet ylittävä suuruus. Juuri niistä syistä ne ovat Pyhän kirjan sanoja. Niissä ei puhu enää Jeesus, vaan niissä puhuu itse Kristus eikä enää ulkopuolelta, vaan sisäpuolelta!

Ulkopuolen ja sisäpuolen välillä on ovi, jonka joudumme avaamaan siirtyessämme ajattomasta ajalliseen tai ajallisesta ajattomaan. Vain minä voin avata oven ja vain minä voin sen sulkea. Avaaminen ja sulkeminen ovat minuuden tekoja ihmisen sielussa. Ovi sekä yhdistää että erottaa; siitä käymme sekä sisälle että ulos. Ei ole samantekevää, miten kuljemme tuosta ovesta. Jo muinainen psalmilaulaja tunsi ihmisen elämään liittyvät siirtymäkohdat ja anoi niihin siunausta:

Herra kätkeköön sinun
uloskäymises ja sisällekäymises,
hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
(Ps. 121, v. 1776 käännöksen mukaan)

Kun iltaisin vaivumme uneen ja kun aamuisin heräämme, kuljemme ovesta. Kun heräämme, siunaamme uloskäymisemme ja iltaisin taas siunaamme käymisemme sisälle unen maailmaan. Vanha viisaus tuon kynnyksen pyhittämisestä on siirtynyt myös oberuferilaisiin joulunäytelmiin, joissa näytelmien aluksi laulaen rukoilemme:

Siunaa, Herra, askelemme,
sisään käynti, uloskäynti!

Kun jumalanpalveluksessa piirrämme ristinmerkin otsaan, leukaan ja rintaan, siunaamme itsemme ”kokonaisvaltaisesti” ennen kuin siirrymme askel askeleelta sille alueelle, jossa jumalallinen elää ja vaikuttaa. Samalla voimme muistaa omaa syntymäämme hengen yhteisöstä alas maanpäälle. Meistä useimmat on kastettu luterilaisessa kirkossa vedellä. Kristiyhteisön kasteen sakramentissa meillä on kaiken läpäisevän veden lisäksi säilyttävinä aineksina suola ja uudistavana tuhka, joilla vastasyntynyt lapsi kastetaan. Samoin kuin meidän tulomme maan päälle on siunattu kasteella, samoin me aikuisina itse kastamme itsemme ristinmerkein ja pyhitämme tuon oven, joka on itse Kristus. Siitä ovesta tulimme kerran maan päälle ja siitä ovesta myös siirrymme kuolemassa ‒ siunauksen saattelemina ‒ takaisin ihmissielun henkiseen kotiin.

Maalaus: Eija Dodds

Alkuseurakunnassa vallitsi vielä Ylösnousseen ilmapiiri. Hänen läsnäolonsa koettiin välittömänä, koska henkinen todellisuus oli vielä niin lähellä. Sen sijaan fyysinen Golgatan tapahtuma oli alkuseurakunnalle vieras.

Ensimmäiset kristilliset maalaukset pyrkivätkin kuvaamaan lähinnä henkisiä realiteetteja, kuten ylösnousemusta. Varhaiset Ristiinnaulitun kuvat eivät kuvanneet kärsimystä, vaan nimenomaan jumalallista luontoa. Sen vuoksi niissä kuvattiin kärsimyksistä vapaata Jumalaa, joka kuitenkin riippui ristillä, tosin hyvin kevyesti ja viitteenomaisesti, kuin risti ei olisi Häntä lainkaan koskettanut. Tällaiseen kuvaukseen pyrkii ikonimaalari luodessaan ikoneita, ikkunoita henkiseen todellisuuteen.

Mutta kun kului muutama vuosisata, Ristiinnaulittu tuli yhä konkreettisemmaksi kristinuskon symboliksi, ja kirkon alttaritilaan ripustettiin usein pelkkä krusifiksi. Kärsimys on fyysinen realiteetti ja sellaisena myös materialistin helppo ymmärtää. Ylösnousemus taas on henkinen realiteetti, joka pakenee materialistista tarkastelua. Mitä enemmän kristinuskossa samastuttiin kärsimykseen ja pelkkään krusifiksiin, sitä ohuemmaksi tuli ylösnousemuksen henkinen ymmärrys.

Samalla syntyi kristillinen materialismi.

Joka aikoo lähestyä kristinuskon salaisuutta henkisenä realiteettina, hänen olisi hyvä pyrkiä kokemaan tuo ihmeellinen vaellus pitkäperjantaista pääsiäisaamuun, aineen vankeudesta hengen vapauteen, krusifiksin alta ylösnousemukseen, joka on samalla ihmisenä olemisen täyttymys.

Evankelista Johannes, itsensä Kristuksen vihkimä Lasarus, välittää meille tien henkiseen kristinuskoon. Hänen välittämänsä Jäähyväispuheet eivät suinkaan merkitse jäähyväisiä, vaan ”parousiaa”, ylösnousseen Kristuksen katkeamatonta läsnäoloa maan piirissä, ihmiskunnassa, jokaisen yksittäisen ihmisen hengityksessä, verenkierrossa ja koko olemuksessa aina päiviemme loppuun saakka.

Siunauksellista Pääsiäisen ja Taivaaseenastumisen aikaa
kaikille seurakuntiemme ystäville ja jäsenille!
Iitissä 29.04.2021 Pekka Asikainen