Tekijä: Paula Korpelainen

”Se, joka teidän keskuudessanne on synnitön, heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä.
Ja jälleen hän kumartui ja kirjoitti sormella maahan.”  (Joh 8; 1-12)

Totuuden nimissä saa lukea, kuulla ja kokea paljon ja monenlaista. Totuuteen pyrkiminen omassa ajattelussa ja oman ilmaisunsa hallinnassa on kunnioitettava pyrkimys, vaikka sitä kohti kulkiessaan voi joutua viipymään matkallaan kauan.

Totuuden etsiminen on hyve ja sen löytyminen arvostettu tavoite. Etsintä myös tekee matkanvarrella tehdyistä erheistä hyväksyttäviä muuntaen ne tienviitoiksi uutta suuntaa haettaessa.

Jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, joka voimistuu, elää ja muuntuu elämän myötä, ja joka kaipaa rinnalleen toista kaltaistaan vahvistuakseen ja kirkastuakseen – tullakseen läpinäkyväksi ja mahdollisimman puhtaaksi.

Jokainen yksilöllinen – oma – totuutensa on kuitenkin myös aina subjektiivinen, ja saattaakin ulkoapäin katsottaessa näyttää epäluotettavalta, jopa valheelliselta.

Ihmisen vilpitön pyrkimys pitää totuuden puhtaana, mutta ihminen voi sen myös tahrata, joko tietoisesti tai tahtomattaan. Ihminen saattaa pyrkiä tahdollaan vaikuttamaan toisiin ihmisiin omasta subjektiivisesta kuvakulmastaan käsin vakuuttamalla oman totuutensa todenperäisyyttä ja uskoen siihen lopulta itsekin.

Kukkaan puhjennut lilja paljastaa katsojalle vain osan kauneudestaan. Toinen sitä katseleva näkee jotain enemmän, ja taas uudesta suunnasta Liljan luo löytänyt todistaa omaa maisemaansa. Vasta katsojien yhteen liittämät ja yhdessä jakamat kokemukset luovat kukasta sille ominaisen kuvan eri kuvakulmien täydentäessä toisiaan ja lähentyessä siten objektiivista totuutta Liljan olemuksesta.

Toisen totuuden tunnistaminen on vaikeaa, vielä vaikeampaa kuin omansa.
Kun yrittää myötäeläen kuunnella lähimmäisensä sanomaa, lähestyä sen alkulähteitä, joutuu väkisinkin myös hyvin lähelle tuota kanssakulkijaansa. Ja kun tahtoo pysyä tässä kohtaamisessa vilpittömänä, on luovuttava kaikesta moraalisesta arvioinnista – kaikesta tuomitsemisesta.

Ihmisen ympärillä – mutta myös hänen sisällään – vallitseva pimeys estää oikean ja toden näkemisen. Pimeys kuin näivettää elämän ja rakentaa muurin ihmisen ja häntä lähestyvän tulevaisuuden välille, kun taas valoa etsinyt ja sen kerran löytänyt ihminen tunnistaa myös totuuden, joka on kirjoitettuna maahan hänen jalkojensa alla.

– Paula Korpelainen

”Totuus on harvoin puhdas, eikä koskaan yksinkertainen”

                                                   – Oscar Wilde

Ajat vaihtuvat, maailma muuttuu.

Ihminen aistii; katsoo, kuuntelee ja kokee muutoksen itsessään ja maailmassa ympärillään. Hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja niiden kautta menneisyyttään, aikaa jossa elää, mutta myös näkemään tulevaisuuteen. Löydämme merkkejä, joita tulkitsemme – jotka herättävät meidät kohtaamamme ilmiön edessä tai tapahtumassa olevaan muutokseen. Näin osaamme asennoitua ja varautua tulevan kohtaamiseen oikein.

Tulevaisuuden ennustaminen kuuluu osana nykyihmisen elämään. Tulevaisuudentutkimus tieteen haarana keskittyy juuri tähän. Säätieteilijät ennustavat työkseen, ja yksi ajankohtaisimmista tutkimuksista kohdistuu ilmastoon: sen muutokseen, muutoksen ennakoimiseen. Tämä tutkimus pyrkii määrittämään sekä maapallon tulevaisuutta, että ihmiskunnan elämän tulevia suuntaviivoja. Vilpitön – ajatteleva – ihminen kuuntelee ennustuksia ja pyrkii ilmiöiden omakohtaiseen ymmärtämiseen. Hän on kriittinen tarjolla olevan informaation suhteen, ja pyrkii näin jatkuvasti tekemään valintoja totuudellisen ja vääristetyn tiedon ääripäiden välillä.

Evankelista Luukas nostaa tarkasteltavaksemme valon ja pimeyden vastakohtaisuuden. Luukas antaa ymmärtää, että kaipuu valoon kuuluu ihmisyyteen, ja ihmisen tulisi tunnistaa tämä ominaisuus osaksi olemuksellisuuttaan; itsessään ja itsensä kautta ilmentyvä valo – tai vaihtoehtoisesti sen puuttuminen.

Pyrkimys kirkkaaseen ja totuudelliseen ajatteluun johtaa valoon. Ihmisen sisältä loistava valo valaisee koko hänen olemuksensa, mutta myös häntä ympäröivän tilan ja koko maapallon hänen asuinalueenaan. Valo voi loistaa ihmissielusta ja aina, kun sielun valo on puhdas, myös koko ihmisen olemus on puhdas – valaistunut.

Näin ajatellen olemme siis myös itse vastuussa valovoimaisuudestamme, aikaansaamastamme vaikutuksesta ympärillämme, mutta myös siitä, mitä valoa kohden kuljemme tai mitä tahdomme saattaa valaistuksi. Meidän itsemme tulee huolehtia siitä, että valo meissä – kauttamme loistaessaan ja ympäristöön levittäytyessään – on totuudellista, loistaa läpinäkyvänä kuin kristalli, eikä kasvaessaan hämärry – muutu pimeydeksi.
Aikojen vaihtuessa ihminen muuttaa maailmaa.